Viisitoista vuotta sitten jazz-house oli millennium-psykoosissa bailaaville viileintä uutuusmusiikkia ja St Germain hetken aikaa genren ykkösartisti. Ranskalaisen tuottaja-muusikko Ludovic Navarren masinoimalla St Germainilla oli Tourist-levyn (2000) ilmestymisen aikaan pari isoa hittiä kunnes se katosi kartalta. Nyt yksi retrosykli on pyörähtänyt, St Germain on täällä taas ja jazz-housen voi taas ennustaa palaavan muotiin.
Aika on ollut armoton St Germainille. Tällainen jazz-house kuulostaa nykyisin kammottavimmalta kahvilamuzakilta mitä kuvitella saattaa, eikä tyyli ole vuosien mittaan kehittynyt oikein minnekään. Vahvasti teknologiavetoinen musiikki perustuu sisällön sijaan lähinnä kuriositeetteihin ja “vibaan” – soundien viilaamiseen, toisteisiin sampleihin ja yhden soinnun vamppeihin. Eksoottiset ja näennäissyvälliset laulupätkät kuulostavat idioottimaisilta ja irrallisilta hokemilta. Tasapaksu konebiitti tappaa jazzista viimeistään kaiken svengin ja dynamiikan.
St Germainin kolmannella albumilla on läsnä vahva afro-viritys. Etenkin aavikkobluesia ja länsiafrikkalaisen kora-luutun soittoa kuullaan kappaleissa runsaasti. Vain kunnon biisit puuttuvat. Mikäli jonkun musiikkiperinteen voi kolonialisoida ja raiskata totaalisesti, niin tältä sen täytyy kuulostaa.