Brittiläisen Steven Wilsonin tekemisten äärellä kohoaa jälleen hakematta mieleen kaksi sanaa: kylmyys ja kontrolli. Empatia ja riehakkuus ovat kortilla Porcupine Treen uutteran keulahahmon toisellakin sooloalbumilla – vieraantunut tunnelma ja etäältä tarkkailu puolestaan arvossaan. Eikä toteutuksen aavistuksenomainen luonnosmaisuus tee raidoista inhimillisempiä.
Toki Grace For Drowningillakin väliin irrotellaan, kuten vaikka jazzin huuruinen Sectarian ja Remainder The Black Dog todistavat. Pomon ote suitsista estää kuitenkin täyteen laukkaan kirpoamisen. Merkittävimmät musikanteista (Robert Fripp, Theo Travis) ovat onnekseen tehneet Wilsonin kanssa töitä ennenkin, joten he tuntenevat kapellimestarinsa tavat. Näin materiaalin ja sen käsittelyn välille ei pääse repeämään suurempaa ideallista railoa.
Biisien parhaimmistoon kuuluva Postcard osoittaa, että Wilson osuu tämän tuotoksen osalta parhaiten maaliin käsitellessään melodiaa arkaaisesti kuin soolouransa alussa ollut Peter Gabriel (ja miksei muuten myös parin viime levyn Elbow). Aivan kuin soolodebyytti Insurgentes vuonna 2008, on myös Grace For Drowning jaettu kahteen osaan. Nyt on tosin kakkoslevykin vanhan älppärin eikä ep-levyn mittainen.
