SUBURBAN TRIBE: Manimal

Pinnalta kaikki näyttää hyvältä. Yhtyeellä on historiaa ja uudella, kuudennella, kokopitkällä tarttuva nimi. Kansi on vähintäänkin kohtalainen ja bändi näyttää bändiltä: tukka hyvin, tatuoinnit esillä. Mutta levylautasella paljastuu nolo totuus. Kymmenvuotinen ura ei ole riittänyt opettamaan Suburban Tribelle, miten tarpeeksi iskeviä ja/tai tarttuvia biisejä tehdään. Ryhmä on kyllä pitänyt aikain saatossa huolen siitä, että sen kohdalla sanan metalli eteen on saanut sovittaa määreitä proge-, rap-, pop-, retro- ja grunge. Mutta varsinaista ikiomaa soundia yhtyeellä ei ole.

Manimalin lähimmäksi referenssiksi nousevat hetkittäin Kornin uudemmat gootahtavammat levyt, mutta kaikkiaan tunnelma vaikuttaa väljähtäneeltä. Jopa siinä määrin, ettei albumin päätyttyä mikään raita soi mielessä, eikä kuuntelukokemuksen toistaminenkaan ylenpalttisesti houkuttele.

Albumin kuunteleminen onkin vähän niinkuin yrittäisi myötäelää Irina Björklundin ja Peter Franzénin "maailmanvalloitusta". Hommat yksinkertaisesti hoidetaan muualla paremmin; eipä eskimoille juuri ole kannattanut aiemminkaan lunta kaupata. Ja tässä onkin myös ESEKin ja muiden hyväveli-kerhojen itsetutkiskelun paikka. Jos en kovasti erehdy, kuluvan vuoden mittaan saa Gramexpress-lehdestä taas lukea, miten Suburban Triben jäsenten Keski-Euroopan matkailua tuetaan kaikissa mahdollisissa kategorioissa.

Levy-yhtiö ilmoittaa yhtyeen edellistä levyä (Suburban Tribe, 2001) menneen maassamme kaupaksi 12 000 kappaletta. Siinä on riittävästi kannustinta ja perustetta työn jatkamiselle Suomessa, mutta ulkomaiden osalta voisivat EMI ja ESEK jo päästää vuoroon seuraavat jonossa odottavat. Sillä jos bändi tai artisti ei lähtökohdiltaan onnistu olemaan kovin originelli, saisiko toivoa että se tekisi omassa genressään mieleenpainuvaa tai edes vakuuttavaa musaa?