Suuri levy ajastamme ja vapaudenkaipuusta – Foo Fighters leikkii Concrete And Goldilla rockin historialla

Foo Fighters
Concrete And Gold
RCA

Moni pitää Foo Fightersin harmittomankarheaa runnontaa modernin rockin täydellisimpänä ilmentymänä. Toisille yhtye edustaa prosessoitua äänitehdasta, jota massat ahmivat sielu tyhjyyttä kumisten. Molemmille näkemyksille on sijansa. Orkesterin jälki on parhaimmillaan tyrmäävää, mutta liian usein revohka tyytyy myötäilemään traditioita sen sijaan että syventäisi niitä.

Concrete And Goldilla Foo Fighters suhtautuu perinteisiin kunnianhimoisesti. Se on sorvannut pop-piireistä tunnetun Greg Kurstinin kanssa suuren levyn, jota David Grohl on luonnehtinut ”Motörheadin versioksi Sgt. Pepperistä”. Temaattista innoitusta vuolaalle ilmaisulle on haettu poliittisesta ajankuvasta ja sen rinnalla versovasta vapaudenkaipuusta.

Jälki on parhaimmillaan tyrmäävää, mutta liian usein revohka tyytyy myötäilemään traditioita sen sijaan että syventäisi niitä.

Esillepano on teatraalinen. Ylivertainen ensisingle Run polveilee sekä herkkänä että maanisena, ja vastaaville kierroslukemille noustaan muuallakin. Kollaasimaisia lähestymistapoja on lainailtu niin Led Zeppeliniltä kuin Queeniltakin, eikä yhtye ole karsastanut räikeitäkään identiteettivarkauksia. Seattlelaisen verenperimänsä Foo Fighters antaa kuulua raskasmielisyytenä, josta ahdistus on kuitenkin siivottu pois – aivan kuin Alice In Chainsin vanhat nauhat olisivat joutuneet The Mars Voltan käsiin.

Kun ylitsepursuavuus ja huolestunut pohjavire ovat tasapainossa, on musiikista helppo pitää. Usein sävellykset jäävät kuitenkin tuotantojäljen jalkoihin ja tietoisen tiheästi kylvetyt melodiakoukut paljastuvat tylpiksi. Myös suuret sovituslinjat kuljettavat yhtyeen välillä harhaan. The Sky Is A Neighborhoodin ja La Dee Dan kaltaiset pullistelut soivat typerryttävän banaalisti, Paul McCartneyn rummuttama Sunday Rain tuo puolestaan mieleen Wingsin ponnettomimmat hetket. Niin paljon kuin yhtye tuntuukin levyyn panostaneen, ovat todelliset täysosumat sittenkin harvemmassa kuin riviraidat.

Loppujen lopuksi myös uudistusmielisyys paljastuu illuusioksi. Foo Fighters kyllä leikkii antaumuksellisesti rockin historialla, mutta – kuten leikeissä yleensä – lopputuloksena on lähinnä paljon ääntä. Väliaikaviihteeksi Concrete And Gold on kuitenkin omiaan. Vaikka levy määrittyy muutosvoimaksi korkeintaan yhtyeen omassa mittakaavassa, minun on vaikea kuvitella, että mikään muu bändi saisi ontosta kolossaalisuudesta näin paljon irti.