Sympaattinen tribuutti arveluttaville discoiskelmille – Ville Leinonen kahlaa nyt 80-luvun hetteikössä

Ville Leinonen
Hei taas
Ratas

Leinosen Hei-levy (2007) rehabilitoi onnistuneesti suomalaisen iskelmän 1970-luvun murroksen ajat perinteisten viihdeorkesterien väistyessä kompaktimpien säestysten ja sovitusten tieltä. Hei taas on erittäin looginen mutta myös arveluttava askel 1980-luvun alun diskoiskelmiin ja seuraavan polven laulajiin. Tuolloin kaikki musiikillinen luovuus tuntuu kutistuvan, eivätkä Leinosen tulkintojen viaton antaumuksellisuus tai edesmenneen urakkasanoittajan Raul Reimanin näppäryys riitä täysin eheyttämään yhtä rikkaita elämyksiä ohuista synteettisistä eurodiskosoundeista, untelommille laulajille räätälöidyistä melodioista tai mekaanisemmista iskukertseistä. Janne Lastumäen syntikat ja ohjelmointi ovat hyvässä ja pahassa uskolliset ajan soundinäpertelylle.

Kun Hei-levytystä kantoivat monet kiistattoman upeat, uus-ikivihreät melodiat, Hei taas turvautuu rennompiin camp-arvoihin, jotka kuitenkin yritetään ottaa yhtä vakavasti ja jopa analyyttisesti. Reimanin pseudonuorekkaalle lyriikalle painottuvassa satsissa Hei-idoli Chrisse Johansson on ainoa poikkeus yhdellä sanoituksella. Levystä kasvaa sympaattinen tribuutti kotikutoisen diskomasiinan tähdille Jonnalle, Mona Caritalle, Kakelle, Meijulle, Nisalle, Einille, Beritille ja jengiin mukaan sysätylle Seija Simolalle.