Kun promokuvassa bändi laulajaansa lukuun ottamatta on pukeutunut avaruusasuihin, odottaa kuulevansa jotain erityistä. Starset kuvailee musiikkiaan elokuvalliseksi rockiksi ja genrekuvauksen ymmärtää selkeästi kuullessaan Vesselsiä ensimmäisen kerran.
Vau, mitkä orkestraatiot – näitähän voisi kuunnella loputtomiin, ajattelen kuunnellessani levyn toista kappaletta Frequencya. Innostus ei kestä kauaa, sillä Vesselsin viisi ensimmäistä kappaletta ovat tarttuvia, mutta mikään ei tunnu erottuvan joukosta edukseen.
Lupaavan alun jälkeen Starset tuntuu toistavan omaa kaavaansa. Synteettisen rock-keitoksen sekaan ajoittain heitetyt metalcoresta lainatut kitarariffit tuntuvat päälle liimatuilta ja vähintäänkin kerran jossain aiemmin (ja paremmin) tehdyiltä. 70 minuutin kesto ei helpota kuulijan taakkaa – 14 biisiä samaa puuroa ei pysty kuuntelemaan alusta loppuun yhdeltä istumalta.
En voi välttyä ajatukselta, olisiko Starsetillä ollut varaa karsia muutama toisiaan imitoiva ralli eikä julkaista kaikkia viimeisten kahden vuoden aikana kirjoitettuja kappaleita. Odotukseni on petetty. Nämä astronautit eivät nousseet tähtiin, tuskin edes maan kamaralta.