Jos minun pitäisi määritellä ”2010-luvun indie”, yrittäisin kieltäytyä. Mutta hätätilassa saattaisin myös kaivaa esille Morgan Deltin uutukaisen. Delt nimittäin rakentaa toisella täyspitkällään lähes paradigmaattiselta kuulostavaa vaikutesekamelskaa, jossa Byrds henkistä kevytpsykedeliaa imelletään koko joukolla ajankohtaisia referenssejä. Tuolla raikuu Tame Impalan messu, tuolla lojuu jyhkeän relaksanttipinon niellyt Panda Bear. Ja tuon punaisen hiekkapilven takana taivaanrantaa taitaa tavoitella Woods.
Delt lipuu vaikutteesta toiseen luontevasti ja sisäistyneesti, intuitioonsa luottaen. Niinpä Phase Zeron kierrättynyt äänimaailma tuntuu rehelliseltä. Vaikka Delt antaa paljon painoarvoa yksityiskohdille, hahmottuu kokonaisuus yhtenäisenä ja mutkattomana. Yläotsikoksi levylle määrittyy hellävaraisesti ylivalottunut kauneus, joka puskee läpi sekä rikkaasti helisevästä soinnista että uppoutuneista laulumelodioista.
Valtaosa lauluista rakentuu yhden, syvenevin kierroin lähestyttävän teeman ympärille. Lähestymistapa on perusteltu mutta myös ongelmallinen. Delt on kirjoittanut kappaleensa ilahduttavan kompakteiksi, mutta silti moni teema ehtii ammentua tyhjäksi kauan ennen seuraavaa. Niinpä tarjolle jäävät usein lähinnä kupliva pinta sekä täyttymätön lupaus jostakin syvemmästä.
Ehkä ajankuva syntyy juuri siitä.