Edellisellä levyllään (Singles, 2014) Future Islands sai ilmaisunsa lopullisesti kuntoon. Aiemmin parhaimmillaankin epätasainen orkesteri kuulosti yhtäkkiä sekä riskittömän tyylitietoiselta että tunteikkuudessaan vaaralliselta. Levy osoittautui myös hämmästyttävän kestäväksi. Kaavamaisuudestaan huolimatta se kasvaa edelleen.
Ei siis ole ihme, että Future Islands tukeutuu The Far Fieldillä hyviksi toteamiinsa tehokeinoihin. Levyn pulssi on tutun tasainen, ilmeetönkin, ja sen päälle maalailtavat 1980-lukulaiset syntetisaattoripatjat kimaltelevat hurmaavan haikeasti. Laulujen sieluksi asemoituu jälleen Samuel T. Herring, joka anelee, puhisee, mylvii ja tulkitsee juuri niin syväeleisesti kuin vain osaa. Kaikki on toisin sanoen toisteisuuteen asti ennallaan, kuin osoituksena siitä, että yhtye on löytänyt täydellisen tasapainon tunteen ja järjen välille.
Silti levy on vähällä harhauttaa. Sen rikkumaton poljento ja seesteinen äänimaailma tuntuvat aluksi liiankin helpoilta ja ohimeneviltä, ikään kuin kyse olisi sittenkin vain käsityöläisyydestä. Vähä vähältä, vihlaisu kerrallaan Herringin sanoitukset ja musiikin nyanssit alkavat kuitenkin kaivautua pinnan alle. Ja kun albumille on altistunut kyllin monta kertaa, huomaa sydämen seuraavan ehdoitta sen sykettä. Sitten peli onkin selvä.
Taidan olla jälleen rakastumassa.
