Teräsbetoni kuvastaa uuden levynsä otsikolla sitä, mistä yhtyeen sankarimetallissa – ja Manowarin vastaavassa – on oikeasti kysymys. Fiktiivisistä satuhahmoista, jotka seikkailevat testosteronin katkuisissa fantasiataruissa. Tosin Teräsbetoni johdattaa viestinsä nykyaikaan. Tarkoitus on tarjota lohtua muuttuvan maailman turvattomuudessa rypeville metallimiehille, ja kai vähän -naisillekin.
Teräsbetonin kolme aiempaa levyä ovat kelvanneet hyvin suomalaisille, vaikka bändiin ei ole kovin vakavasti suhtauduttukaan. Mutta ei pidäkään. Teräsbetoni on viatonta viihdettä, ja nelikko hoitaa sarkansa hyvin.
Yhtyeen resepti on jotakuinkin sama kuin aiemmilla levyillä, eikä bändiltä periaatteessa muuta odotakaan. Teräsbetonin voima kulminoituu Jarkko Aholan jykevään lauluääneen, mutta bändiltä jää edelleen kaipaamaan jotain vähän ylväämpää. Ei Teräsbetoni varsinaisesti ujostele nytkään, mutta itseriittoisuuden korostamiselle olisi vielä tilaa.
Teräsbetonin sävellyksistä on helppo napata kiinni. Silti tuntuu kuin Eteenpäin ja muutama muukin kappale olisi tehty kaikille, eikä pelkästään väärän metallin kaatajille. Yhtyeeltä jää edelleen kaipaamaan debyyttilevyn Metallitotuus (2005) kaltaista vapautuneisuutta.