Tero-Petrin kolmas sooloalbumi perustuu musikaaliin alati kovenevista paineista suomalaisessa työelämässä. Kunnianhimoinen idea jäi hahmotelmaksi Limonadi Elohopeasta tutuksi tulleen artistin päässä, joten tarinaa käytettiin antamaan kevyet raamit Korvaamattomat-levyn teksteille.
Alakuloisessa Ajatuskupla -introbiisissä teemantapainen on vielä näkyvästi esillä. Myös Neljä viikkoa -kappale on samanlainen tilitys albumin pohjustuksen tiimoilta. Muilta osin Korvaamattomat on mitäkuinkin toista maata. Se ei etene mahdollisen ahdistavan kehyskertomuksen ehdoilla eikä muserra pessimistisellä ajankuvalla. Tero-Petri vaalii osaltaan Leevi & The Leavingsin perintöä, muttei kirjoittaisi Gösta Sundqvistin tavoin Pimeästä tiestä ja mukavasta matkasta, vaikka nojaisi täysin fiktiiviseen kertomukseen.
Tero-Petri ihastuttaa edelleen omalla persoonallisella tavallaan. Korvaamattomat-levyn kappaleissa on hyvää meininkiä, tarttuvuutta ja koskettavuutta. Albumi on sävyiltään runsas mutta ennen kaikkea lähes nerokkaalta kuulostavassa vaivattomuudessaan helposti nautittava tarjoten myös ilmeisiä hittejä, kuten esimerkiksi Itkuässän, nimibiisin ja Joku vielä rakastaa häntä huolella -kappaleen.
Päihdetyötä tekevä Tero-Petri tuhlasi ruokatuntinsa jutellen tunnelmistaan puhelimessa.
Sinulla on ollut suurin piirtein sama taustabändi ensimmäisestä soololevystäsi lähtien. Olet kuitenkin pitänyt vastuun sävellys- ja sanoitustyöstä. Miksi näin?
– Olen koko ajan etsinyt uusia tapoja tehdä musaa. Nyt tehtiin Topi Suurosen kanssa biisejä, joista tälle levylle päätyi yksi. Mulle ei ole mitään haittaa siitä, että levyltä löytyy jonkun toisenkin ihmisen nimi. En saa siitä iloa, että voin olla joku herra, vaan siitä, että tulee hyvää musaa.
– Mulla oli alkuvaiheissa ajatuksena, että tästä tulisi jotain ihan psykedeelistä Animal Collectivea tai jotain Roy Harper -folkia, mutta sitten kun aloin tehdä bändin kanssa, niin jotenkin sellanen duuripohjanen sävy vei. Thomas Lilley (kitaristi) on meikäläisen Riku Mattila, joka on piiskannut tätä bändiä sellaiseen iloiseen iskuun.
Korvaamattomat-levyn teosta on tulossa Antti Ala-Könnin ohjaama dokumenttielokuva.
– Antti on kuvannut levyntekoa kaksi vuotta. Siitä asti, kun keräsin ekaksi jotain soundeja. Toivon, että siitä dokumentista näkyy, miten mä teen biisejä, se kaaosmainen ote, miten lähestyn sitä asiaa. Antti kyseli myös paljon mun lapsuudesta ja persoonasta. Mua vähän pelottaa dokumentin näkeminen, että onko tämä se paras tapa katsoa peiliin.
Levyn taustatarinassa keskiluokkainen tyyppi tunkeutuu syrjäytyneiden reviirille. Ovatko sanoitukset vähemmän henkilökohtaisia kuin ennen?
– Yritys oli ainakin hyvä. Mä uskon, että näistä lauluista voisi olla hyötyä ja iloa, kun asettuu jonkun toisen kenkiin. Työelämässä oletetaan, että ihmiset taipuu ihan mihin tahansa ja kukaan ei ole korvaamaton. Ei siihen ole pakko suostua kuitenkaan.
Työelämästä irtautuminen ja sataprosenttinen keskittyminen musiikin tekemiseen ovat olleet Tero-Petrinkin mielessä, mutta kompromisseja asian suhteen ei ole tehty.
– Tai mitä ne kompromissit oikeastaan on? Mulla ei ole mitään esimerkiksi Vain elämää -ohjelmaa vastaan. Vain todelliset narsistit, joita ei ole paijattu tarpeeksi, loukkaantuu siitä ohjelmasta. Sehän on vain käsikirjoitettua viihdettä. Voisin kyllä mennä siihen mukaan.
– Monet mun biisit on kuitenkin sellaisia, mitkä ihan hyvin voisivat soida radiossa. Mä toivon, että kansa pystyisi ottamaan tämän vastaan, koska se ansaitsisi hyvää musaa, niin kuin esimerkiksi 1980-luvulla tehtiin. Mutta mahtaisiko Ismo Alanko tai Kauko Röyhkä enää tulla suosituiksi?
Teksti: EERO KETTUNEN