On progea ja sitten on djentiä. Tai niin moni sanoo. Itse en haluaisi halkoa näin ohuita hiuksia – ketä ahtaat genrerajat hyödyttävät? Lähdin löytöretkelle tämän djent-pioneerin maailmaan avoimin korvin.
Ensin en löytänyt sieltä mitään. Tesserakti tarkoittaa geometriassa täydellisen kuution neliulotteista ilmiasua. Nappivalinta nimeksi, mietin. Polaris tuntui ontolta. Teknistä tunnelmointia täydellisin soundein, ilman sisältöä tai sielua.
Petyin. Pidin taukoa. Palasin asiaan.
Jokin jännä oli nyt naksahtanut paikoilleen. Etenkin eteerisemmät palat kuten Hexes väläyttelivät aitoa tunnelmaa, sitä kompleksia kauneutta, johon proge hienoimmillaan yltää.
Bändi pitää tuottajaansa epävirallisena jäsenenään ja se kuuluu. Soundit ja soittosuoritukset on hiottu viimeiseen nuottiin. Virkistävintä äänimaailmassa on basisti Amos Williams. Miehen merkitys on ilmiselvä jopa maallikolle, joka normaalisti pitää basisteja tarpeellisina vain vitsien maalitauluina.
Levyn ydin avautui vasta huolellisella kuuntelulla. Siinä mielessä yhtye onnistuu: viisikko ei tasan yritä valloittaa iiseillä koukuilla. En silti rakastunut. Polaris antaa enemmän älyllistä mielihyvää kuin tunnetason nautintoa. Paras proge antaa molemmat.
