The Mutantsin kuudes varsinainen albumi jatkaa luotettavilla linjoilla. Pirullisia bileitä lupaava combo groovailee laulutta globaalilla kierteellä vanhastaan tuttujen elementtien vilahdellessa korvien edessä.
Fantasma De Africa käynnistää bileet jazzahtavan afroisena kuin Osibisalle kumartaen kunnes meno lopulta järeytyy painavaksi riffittelyksi. El Monkimanin tv-sarjojen tunnusmusiikillinen rautalankaisuus ei tule suurena yllätyksenä. Sama pätee myös Rompe Huesosin brassien tukemaan shaftismiin ja Desperado Del Desierton kitaran Duane Eddystä periytyvään matalasointisuuteen. Jälkimmäisen spagettiwesterninen tunnelma tuntuu kuitenkin kumpuavan Ennio Morriconen klassisten soundtrackien sijasta Alex Coxin ohjaaman Straight To Hellin (1987) ääniraidalta.
Weijjo Abnormalin mehevien urkujen ja puhallinkolmikon tukevoittamana komeasti svengaavista juhlista huolimatta The Mutantsin piru tanssii nimiraidallaan yllättävän rauhallisesti ellei peräti seesteisesti. Janne Toivosen trumpetti ja tummat kitarat pitävät Danza Del Diablon espanjalaisissa maisemissa, missä yhtyeen henkinen koti tuntuu yhä sijaitsevan.
