Sonic Youth oli 80-luvun lopun ja 90-luvun alun merkittävin avantgardistinen melupopbändi, jonka myöhemmät levyt hajosivat sekavaksi jammailuksi. Kun kitaristi-laulaja Thurston Moore reuhasi naapurin rouvaa, niin feministibasisti-ikonivaimo Kim Gordon otti aiheestakin eron. Bändi jäi tauolle 2011 (tai lopetti). Onneksi näin yhtyeen Tavastialla 1992. Minulla on vieläkin tallessa riekale Thurstonin paidasta.
Thurston julkaisee nyt vuosien tauon jälkeen uuden soololevyn, jolla kannuja paukuttaa Sonic Youthin Steve Shelley. Olin etukäteen varma, että levy on täyttä paskaa. Onneksi olin täysin väärässä. Tämä vertautuu mielestäni Sonic Youthin parhaisiin levyihin.
Biisit ovat pitkiä ja polveilevia, mutta mielenkiintoisia. Introt kestävät minuuttitolkulla ennen laulun sisääntuloa. Kitarat kutovat makeita kudoksia. Levyn soundit ovat erinomaiset: kuulaat ja kirkkaat. Mukana on pari akustistakin esitystä, joiden intensiteetti säilyy. Musiikki on meditatiivista ja hypnoottista kieppumista. Grace Lake on upea feedbackpörinäeepos ja viimeinen Germs Burn valloittava melupophelmi.
Oli ehkä hyväkin, että Thurston ei pitänyt moloaan piilossa ja siitä väsyneestä bändistä päästiin. Tuloksena on tämä mainio levy.
