Rautiaisen kolmas sooloalbumi rakentuu tutun painokkaan ja selväsanaisen laulun lisäksi kahdelle pääelementille. Lyijyisen tanakka kitaranvatkaus ei sekään tule yllätyksenä, mutta sen takaa kohoaa vakaita urkuharmoonimattoja, joiden kuviointiin Rautiainen valaa melodioita ja sanoituksia kansanlaulumaisesti ja hartaimmillaan lähes virsien tapaisia hymnejä. Persoonallista folk-tatsia kehivät myös dynaamisen akustiset kompit ja topakat lauluharmoniat, jotka ovat tekijänsä tavoin pikemmin marssivahvuisia kuin nuotiopiirin herkkiä hyminöitä.
Teemasta riippuen veisuu joko miksautuu Pääsenkö taivaaseen -mietelmän räväkämpiin kertosäkeisiin tai pitää hartauden tyynen hitaana ja painavana. Hetki hautausmaalla löytää saman “ei tunnu missään”-hengen kuin Viikatteen Kouvostoliiton anthemit. Raskaan sähköinen komppi löytää myös punksärmää etenkin erilaisia kapina-aktivisteja halveksivassa aloituskappaleessa Anarkisti, mutta myös Sukujuhlan kaksijakoisen sävelkulun nopeammissa säkeissä.
Ironisen melankolisesti nimetty albumi on kokonaisuutena tervaisen jäyhä ja jotenkin vastahakoisesti sävyjään esiin nostava, mutta siinä on paljon lupaavaa ja luontevaa musiikillista kantavuutta.