TOM WAITS: Bad As Me

Arvio julkaistu Soundissa 11/2011.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Hienoa, että yli viisikymmentä vuotta musiikkimaailman syövereissä uiskennelleen veteraaniartistin otteissa voi olla aitoa löytämisen ja oivaltamisen riemua.

Arvio

TOM WAITS
Bad As Me
Anti

Hienoa, että yli viisikymmentä vuotta musiikkimaailman syövereissä uiskennelleen veteraaniartistin otteissa voi olla aitoa löytämisen ja oivaltamisen riemua. Bad As Me -albumi on parasta Tom Waitsia sitten 1980-luvun, koska levy kuulostaa siltä kuin taiteilija olisi keksinyt ja oivaltanut uudelleen tärkeimmän: kuka olen ja mitä osaan parhaiten tehdä. Waits ei tyydy eksentrisen artistipersoonansa esittämiseen eikä vahvan peruskarisman varassa omaa tahtiaan eteenpäin tepastelevan marginaalivaltiomiehen osaan.

Loistavalla soittajajoukolla itsensä ympäröinyt Tom Waits on valinnut uudelle albumilleen retrospektiivisen lähestymistavan. Rypemättä menneessä laulaja-lauluntekijä on päättänyt kolmellatoista laululla palauttaa sekä itselleen että yleisölleen mieliin sen, mihin hänen musiikillinen asemansa ja arvovaltansa perustuu. Tyylillisesti Bad As Me on persoonallinen läpileikkaus Waitsille keskeisistä tyylikeinoista.

Vahvasti surrealistisilla mausteilla sotkettu blues näytteli vahvaa roolia maestron 1980-luvun huippukaudella. Vanhan aisaparin Marc Ribot’n kitaroinnin silaama perinnerouheuden ja hallitun niksahtaneisuuden täydellinen seos soi nytkin pääosassa. Levyn avausraita Chicago on sekä tekstinsä että tulkintansa puolesta huikea osoitus siitä, kuinka terävä tradition uudelleen tulkitsija Tom Waits parhaimmillaan on. Myyttisen voiman ja lievästi teatraalisen luennan välissä tasapainoileva esitys on suvereeni.

Verevien bluesrypistysten ja mutaation läpi käyneiden eksoottisten rytmien seassa Tom Waits vilauttaa onneksi otoksia myös herkemmästä puolestaan. Haikea Pay Me edustaa pidempää balladijatkumoa maestron tuotannossa, kun taas mainio kännislovari Kiss Me muistuttaa siitä, että Tom Waits on myös ikivihreiden jazziskelmien ja beatnik-boheemien jälkeläinen. Ääripäillä leikittely ei nyt tunnu itsetarkoitukselliselta taiteilulta vaan rennolta hauskanpidolta soittajaveljien kesken. Hell Broke Luce -kahlelaulun älyvapaasta älämölöstä New Year’s Even syvään kaihoon silmänräpäyksessä leikkaava taiteilija osoittaa olevansa maineensa väärti.

Viime vuosina Tom Waits on näyttäytynyt rock-kaanonin virallisena ja pakollisena outona setänä, jota kaikkien pitäisi kunnioittaa edes vähän. Nyt hän on palannut oikeasti turnajaisiin, ei kiintiöfriikkinä vaan ajattomana amerikkalaisena musiikintekijänä, josta on vaikea olla pitämättä.

Lisää luettavaa