Tuhlaajapoikien täydellinen ja täyteläinen soundi aloittaa levyn ensisekunneista alkaen hivelevän hienosti. Erityisesti myhäilyttää hurjistakin avantgarden revittelyistä tutun Sami Sippolan saksofonin välitön mukaantulo äärimmäisen miellyttävien ja melodisten kuvioiden puhaltajana. Pian rinnalle nousee Safka Pekkosen haikea haitari, yhtä nautinnollisen levollisesti melodiaa kirjoen. Heidän instrumenttinsa rakentavat kautta albumin hellittelevän auran Janne Laurilan kuulaan ja joka sanaltaan selkeän laulun kaarelle. Tuomas Luukkonen rytmittää tyylikkäästi kitaralla ja nostaa vuorollaan valokeilaan hallittuja riffejä.
Tyylillisesti Avain onneen on omaperäinen jaloste lounge-jatsailua, reggaerytmiikkaa, vanhaa iskelmää ja ylellisintä popmusiikkia, olematta ytimiin asti mitään niistä. Sanoitusten maanläheisyys, tunneherkkyys ja lempeä itsekritiikki pitävät kappaleet loitolla ylifiinistä tyylittelystä. Kertojamme ei glorifioi rooliaan levylaulajana, rakastajana tai vapaana kulkurina, vaan hän tunnustaa tyytyvänsä tyhjännaurajan, laiskurin, lähtijän ja ajelehtijan osaan. Kaikkein hurmaavin luksus-slovari Nuolia avaruuteen kertoo yksinäisyyteen jääneen ihmisen kaihoisasta lemmenleikistä itsensä kanssa. Avain onneen löytyy siis monesta elämän sopukasta ja Laurilan kappaleet suovat niille kaikille yhtä hyväntahtoisesti arvoa.