Anathema on ehtinyt yhdenteentoista albumiinsa, ja on kiehtovaa seurata, kuinka yhtyeen juuret kurkottelevat yhä kohti entisen kaltaisia syvyyksiä. Siinä, missä 20 vuotta vanha Anathema oli tyylipuhdasta doom metalia, nykyään vellotaan ambient-henkisessä post rockissa. Sävellykset voitaisiin silti vaihtaa päittäin ja tunnelma säilyisi aivan samana – tylynä ja eteerisen kylmänä. Tämä näkemyksekkyys luo The Optimistiin kantavan pinnan ja punaisen langan, joka on yhtä aikaa vanhanaikaista ja viehättävää.
Cavanagh’n veljesten luotsaaman yhtyeen valttikortti lienee nykyään, tai oikeastaan viimeisten 15 vuoden ajan, solisti Lee Douglas, jonka kuulaan sopraanon kannattelemana Anathema yltää yhä uusiin korkeuksiin. Esimerkiksi upeassa Springfield-teoksessa hänen äänensä luo juuri oikeanlaista kontrastia ja haurasta tunnelmaa hyökyaallon lailla vellovaan bändi-ilmaisuun.
The Optimist ei silti ole täysosumalevy. Siinä on liian paljon pinnallista sävellysmateriaalia, tyyliä ilman syvempää sisältöä. Parhaimmillaan yhtye on yhä raskaimmillaan, ei ambient-maalailuissaan, ja albumi tuntuu hieman varovaiselta, ikään kuin mennyttä tarvitsisi pelätä.
