U.D.O.: Dominator

Arvio julkaistu Soundissa 8/2009.
Kirjoittanut: Marko Säynekoski.

Aika hauskaa, että Udo Dirkschneider lähti Acceptista neljännesvuosisata sitten, koska bändi alkoi olla maestron mielestä liian kaupallinen. Vuosien mittaan Udon oma bändi on ollut enemmän tai vähemmän lähempänä Acceptia. Taas mennään aika liki.

Arvio

U.D.O.
Dominator
AFM

Aika hauskaa, että Udo Dirkschneider lähti Acceptista neljännesvuosisata sitten, koska bändi alkoi olla maestron mielestä liian kaupallinen. Vuosien mittaan Udon oma bändi on ollut enemmän tai vähemmän lähempänä Acceptia. Taas mennään aika liki.

Dirkschneiderin oma orkesteri on aina ymmärtänyt laadun päälle. Se on osannut yksinkertaistaa, heittää sopivassa kohdin kehään näppärän melodian ja soolon kohdalla veikeästi teemasta poikkeavan sointukulun. Yhteinen nimittäjä on ollut junttaava rytmi, jonka mukana on ollut helppo heiluttaa tukkaa.

Näillä eineillä Dominatorkin pitkälti etenee. U.D.O. pistää heti aluksi kehiin kenties uransa parhaimman junttahevibiisin The Bogeyman, jonka fiilistely jatkuu sujuvasti levyn nimiraidalla. Kun koukku on heitetty veteen ja saalis tarttunut, voi bändi päästellä vähän lepsumminkin, eikä sitä juuri jaksa havainnoida.

Dominator ei ole mestariteos eikä kokonaisuutena kuulu edes U.D.O:n parhaimmistoon, mutta jälleen kerran bändiltä irtoaa muutama tiukkaakin tiukempi biisi, joiden todellinen voima todennäköisesti paljastuu vasta keikoilla.

Lisää luettavaa