Ultra Bra on muutamassa vuodessa kehittynyt Ampukaa Komissaarit -kappaleen radikaalista popkomissiosta aidoksi ”koko kansan” bändiksi. Suomalaisen pop-kulttuurin eliittiin sen nosti ryhmän kakkosalbumi Kroketti, joka singalong -hitteineen riisti bändin punatukkaisilta opiskelijatytöiltä ja vei sen soimaan yhtä lailla lähiökaksion monomankkoihin kuin porvarien viritettyihin hifisysteemeihin.
Ultra Bran uusi albumi Kalifornia ottaa selkeän pesäeron niin karheaan esikoiseen Vapaaherran elämää kuin Krokettiinkin. Se on seesteinen, mietiskelevä ja selkeästi bändin kunnianhimoisin pitkäsoitto. Samalla se tulee olemaan hienoinen pettymys niille, jotka ovat ostaneet Ultra Bran levyjä puhtaasti radiohittien perusteella. Kalifornia ei ole itsetarkoituksellisesti hitistä toiseen pomppiva pop-revittely. Radiosta tutut Kirjoituksia (rock!) ja Jäätelöauto sekä Hei kuule Suomi ovat levyn ainoat ilmiselvät hitit. Pääosan loppumateriaalista muodostavat hidastempoiset, melankoliset biisit. Nämä melankoliapläjäykset eivät ole saaneet allekirjoittanutta koskaan innostumaan aivan hirveästi, mutta Kalifornialla osa niistäkin kuulostaa ihan kelvolliselta: Helsinki-Vantaa on mainio kunnianosoitus 70 -luvun alun elokuvanmusalle, Musta, niljaisten lehtien kaupunki, on hieno lopetusraita tasapainoiselle levylle.
Miinuspuolia Kalifornialla on vain muutama. Bändin naislaulupuoli on hieman yksioikoista tai ainakin siinä on vähemmän variaatiota kuin ennen. Parista biisistä en saa väkisin yrittämälläkään otetta – avausraita Kalifornian ruosteiset kukkulat on yksi niistä. He kääntävät tyynynsä on toinen. Tyttöjen välisestä ystävyydestä ei varmaan tarvitse sanoa mitään. Kokonaisuudessa Kalifornia ei ole ilmiselvä kolmas pala Ultra Bran julkaisusarjaan, mutta ehkä juuri se tekee levystä positiivisen yllätyksen. Oli asia niin tai näin, Ultra Bra on edelleen kapitalistin paras tapa nauttia sosialismista.