ULTRA BRA: Sinä päivänä kun synnyin

Nytkö se on loppu? Harkitkaa vielä. Kyse on sentään mielenkiintoisimmasta ja virkeimmästä ilmiöstä, mitä suomalainen pop-musiikki on tuottanut viimeisten viiden vuoden aikana. Ymmärrän toki, että näin ison bändin pyörittäminen on ihan käytännön syistä helvetillisen vaikeaa, mutta onhan se jo onnistunut viisi vuotta, miksei siis jatkossakin. Toisekseen tällaisen sirkuksen pyörittäminen on äärimmäisen haastavaa ja luulen, että Kerkko Koskinen on sitä tyyppiä, joka kaipaa kovia haasteita.
Huipulla lopettaminen on rockissa – ja sitähän Ultra Bra lopultakin on – innokkaasti vaalittu myytti, mutta viime kädessä egotrippi. Historia todistaa, miten monia hienoja orkestereita on lopetettu luovimmassa vaiheessa ja sitten pidemmän ajan päästä todettu lukuisien keskinkertaisten soololevyjen jälkeen, että bändi sittenkin oli reippaasti osiaan suurempi ja monitahoisempi liitto, jonka energiaa ja luovuutta osalliset eivät enää koskaan elämässään saavuttaneet. Ei kannata aliarvioida sen luovan energian joka suuntaan sykkimistä, joka syntyy, kun iso tiimi (Anna Tuluston poistumista lukuunottamatta) pysyy koko ajan samana. Säveltäjä ja tekstittäjä ovat tietysti avainasemassa eikä taatusti ole pelkoa, etteikö heille uusia projekteja löytyisi, mutta tämän tason orkestereita ei välttämättä saada aikaan, vaikka teknisesti yhtä kyvykkäitä tai jopa kyvykkäämpiä soittajia löytyykin.
Vuodatan siksi, että tämän, Ultra Bran koko uran kattavan, kahden cd:n kokoelman seitsemän uutta piisiä eivät todellakaan kuulosta loppuunkärähtäneen tai edes orastavasti väsyneen orkesterin tuotteilta. Päinvastoin, ne onnistuvat mille tahansa bändille kaikkein vaikeimmassa tehtävässä: oman tyylin puitteissa uudistumisessa.
Harvoilla yhtyeillä edes on niin omaa tyyliä kuin Ultra Bralla. Tuskinpa kukaan osasi ennakoida, että vasemmistolaisen laululiikkeen perustalta kasvaisi nykyajassa jotain. Puhumattakaan siitä, että se olisi jotain näin elävää, lujista juurista nostalgiattomasti ja uteliaasti uusiin suuntiin kasvavaa. Viisaasti Ultra Bra sanoutui irti isiensä ja äitiensä poliittisuudesta. Sen sijaan he ovat tajunneet pitää kiinni siitä yleisesti kriittisestä tiedostavuudesta. joka edellisen polven todennäköisesti vei politiikkaan. Pidän erittäin tärkeänä ja hienona asiana sitä, että meillä on musiikillisesti jännittävä ja kunnon torvisektion sisältävä bändi, joka laulaa suomeksi niiden iänikuisten kliseiden sijaan oikeastaan mistä tahansa asioista, usein terveellä ironialla ja niin että joka sanasta saa selvän, mutta jokaista mielipidettä ei voi aina pohtimatta niellä. Se on oikeasti sivistynyttä meininkiä ja siitä on huutava puute.
Sinä päivänä kun synnyin on koottu fiksusti kuunteludynamiikkaa ajatellen, ei siis kronologisessa järjestyksessä. Hittien seuraksi on valittu kappaleita, jotka yhdessä antavat Ultra Brasta mahdollisimman laajan kuvan. Kakkos-cd:lle sijoittuvat uudet numerot ovat oivallisia. Tyrnällä kitara/bassoriffillä jytäävä Kalpeat kasvot tuo aurinkoisella rakenteellaan ja kaikkia vokalisteja hyödyntävällä laulusoundillaan mieleeni The Mamas & The Papasin loiston päivät. Iskun kruunaa Joel Melasniemen maukkaan 60-lukuisesti vääntävä kitarasoolo ja soulahtavat torvet. Laulu Marsalkka Mannerheimista viittaa ripeästi rokaten UB:n juuriin sekä melodiallaan että aihetta kyseenalaistavalla asenteellaan. Lähettäkää minulle kirjoja naittaa mehukkaasti haikeaa kauneutta ja elämänmyönteistä energisyyttä. Sama pätee lopun kiihkeine viuluineen innostavasti isoksi paisuvaan Kaikki on hetken tässä-kappaleeseen. Sen ja nimisävelmän rakenne heijastelevat ovelasti (lue: ei ilmeisellä tavalla) suomi-popin Donkkarit/4R-trendiä. Hyppään kasvaa ericsatiemaisesta pianointrosta korkealla kiitäväksi liitelyksi.Terävästi tasapäistämistä pistelevä Me yhtenäistämme on klassista UB:ta. Kaikkien sovitukset pursuavat kadehdittavaa musikaalista mielikuvitusta.
Eräänlaisena bonuksena tulee suicidemaisen armottomasti rokkaava ja ärtsystä kitarasoolosta hyötyvä Vapaaherran elämää-remix ja tyylikkääksi lopuksi kaiken aloittanut Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat, jonka viisaudelle, että "ei ole enää värillä väliä/ei tarvita edes roihuavaa aatteenpaloa/on ryhdyttävä vastarintaan ja seurattava järjen valoa", on totisesti käyttöä tänä päivänä enemmän kuin koskaan.