Ensikuuntelujen jälkeen välittömin tunne, jonka Prisonerista saa, on hämmennys. Adamsin uusi musiikki kuulostaa oudon persoonattomalta, vaikka kappaleiden melodiset rakenteet ja tunnejanoinen lauluääni ovat hyvinkin tutut. Toissavuotinen Taylor Swiftin 1989-albumin rinnakkaisversiointi oli niin odottamaton ja mielenkiintoinen veto, että palautuminen oman luomiskyvyn lähteille oli ilmeisesti totisempi paikka. Tuottaja Don Was on vetänyt varman päälle. Adams soittaa itse kitarat ja bassot, harpun sekä koskettimia ja Johnny T. Yeringston rummut ja perkussiot. Pelkistetystä soitinvalikoimasta huolimatta soundikuva on hiotun täyteläinen, mutta myös varovainen silotellessaan inhimillisimpiä särmiä Adamsin läheisemmästä läsnäolosta.
Totuttua enemmän aikuisrockin standardeihin sovitettuna Prisoner on kallistunut ilmiselvästi siihen emootiobodaukseen, joka jo 1980-luvulla alkoi yhdenmukaistaa amerikkalaista listapoppia. Adamsin lauluista kuulee nyt entistä vahvemmin dramatisoidun Springsteen-juonteen, mutta myös hard rock -anthemien paatoksen. Sävelmät ovat hallittuja, maukkaitakin, mutta Heartbreakerin (2000) ja vaikkapa Savoy-teatterin maratonkonsertin (2002) tuoreudesta ja välittömyydestä on edetty selvästi pompöösimpaan ulosantiin.
Prisoner on sympaattinen kuuntelulevy, jolta ei erotu erityisen loistavaa tai yllättävää kappaletta.
