Vaistonvarainen charmi ei lopu – Neil Young omien protestilaulujensa parissa

Arvio julkaistu Soundissa 1/2017.
Kirjoittanut: Hannu Linkola.

Arvio

Neil Young
Peace Trail
Reprise

Ikä ei ole Neil Youngille syy lopettaa työntekoa. Pikemminkin mies suorastaan kiihdyttää tahtiaan, ikään kuin ehtiäkseen taltioida kaiken itselleen tärkeän. Niinpä tuotantoputkesta tulvii kiivaana virtana väljästi temaattisia albumeja, jotka tuntuvat hetken mielijohteilta, mutta nivoutuvat luontevasti osaksi laajempaa kokonaisuutta.

Tällainen on myös protestilaulujen kirjoma Peace Trail. Juurevasti soiva levy tarkastelee illuusiotta maata, jossa poliisien liipaisinsormet kutiavat, pelot kasvavat vainoharhoiksi ja alkuperäiskansojen oikeuksia poljetaan. Kerrontaa kärjistetään satunnaisilla efektoinneilla, jotka lisäävät levyn aihevalikoimaan ristiriitaisen teknologiasuhteen.

Parhaimmillaan albumi vie kuulijan keskelle iätöntä blues-piiriä, jonka reunoilla Young, Paul Bushnell (basso) ja Jim Keltner (rummut) jammailevat väljällä mutta määrätietoisella otteella. Kommunikatiivinen soitto ei kuitenkaan peitä sävelten heppoisuutta. Hajamielisesti nostattelevaa nimikappaletta lukuun ottamatta laulut ovat lähinnä iskulauseiden ympärille kierrettyjä aihioita, joissa on eittämättä sielua, mutta myös paljon löysää.

Peace Trailin vaistonvaraisuudessa on silti charminsa. Levy huomauttaa, että joskus on hyvä reagoida suoraan, pitää rima matalalla, antaa tulla kun aika on. Youngilla on sekä kanttia että perspektiiviä seistä tämän viestin takana.

Lisää luettavaa