Gasellit näyttäytyy neljännellä pitkäsoitollaan entistä rennommissa sävyissä. Yhtyeen omien sanojen mukaan se ei enää ”koko ajan mieti mitä muut ajattelevat”. Tämä vapaus on varmasti ollut Gaselleille paras mahdollinen lähtökohta, mutta samalla se tuottaa ilmoille levyn, jolta puuttuu yhtenäinen linja. Veli on kuin kokoelma, johon on mahdutettu nippu pääosin laadukkaita, mutta keskenään toisistaan täysin poikkeavia kappaleita.
Yhteen lokeroon menevät jo näyttävästi esillä olleet radiohitit, kuten Karri Koiran sokerisesti liidaama Muistanks mä väärin ja nostalgian sävyttämä Liimaa. Ensiksi mainittu on kuin suoraan listoille sorvattu täky, johon Karri Koiran imelyys kieltämättä sopii, mutta ainakin itselläni kappaleessa mennään jo sietokyvyn väärälle puolen. Sen sijaan Liimaa on hieno kuvaus ajasta ennen aikuisuuden vastuita ja velvollisuuksia. Erityisen onnistunut siivu on myös levyn avausbiisi Mä tuun takas, joka on osoitus periksiantamattomuuden ja sinnikkyyden voimasta.
Veli on levy, joka toimii hyvin suoratoistopalvelusta yksittäisinä palasina nautittuna. Jos levyn kuuntelee kokonaisuutena putkeen (jota varmaankaan moni ei kyllä tee), se vaikuttaa lähinnä sekalaisista lauluista koostetulta kokoelmalta.
