Various Artists
Manchesterilaista Factory Recordsia ympäröivään myyttiin ovat vaikuttaneet monet asiat. Tuottaja Martin Hannett loi yhtiön varhaisille julkaisuille tavaramerkkisoundin ja graafikko Peter Saville sen levynkansille yhtenäisen visuaalisen ilmeen. Jopa ensimmäisen levynsä vuonna 1979 julkaisseen Factoryn kataloginumeroihin liittyy oma salatieteensä.
Kaiken selkärankana toimivat Joy Division ja sen tuhkista noussut New Order. Neljännes tämän tyylikkään kansion musiikista onkin samojen ihmisten tekemää – Electronicin, Revengen ja The Other Twon kaltaiset sivuprojektit täyttivät 80-luvun lopulta lähtien Factoryn julkaisuaikataulua, kun New Order oli tauolla. Samaan aikaan Happy Mondaysin rytmihulttiot nousivat toiseksi yhtiön kultakimpaleeksi.
New Order ja Happy Mondays myös ajoivat Factory Recordsin hautaan, kun 90-luvun alussa kummankin levytyskustannukset karkasivat käsistä. Taloudenpito ei todellakaan kuulunut tärkeimpiin asioihin tämän firman päivärutiineissa. Se käy selväksi vaikkapa Tony Wilsonin 24 Hour Party People -kirjasta. Vuonna 2007 syöpään menehtynyt tv-tähti päätti Factory Recordsin perustamisesta näyttelijä/manageri Alan Erasmuksen kanssa tammikuussa 1978.
Vaikka The Smiths luiskahti Factory-miesten käsien läpi – siitä on niin monta tarinaa kuin kertojaakin – löysivät he paljon muuta merkittävää. Esimerkiksi James ja OMD julkaisivat ensimmäiset levynsä Factoryn kautta. Pitempään yhtiön kirjoissa viihtyivät A Certain Ratio -yhtye ja Durutti Column -nimellä levyttänyt kitaristi Vini Reilly. Sekä ensimmäisen terävällä punkfunkilla että jälkimmäisen hypnoottisella tunnelmoinnilla on vannoutuneet ihailijansa.
Neljän levyn laatikosta oman tilansa vievät myös sellaiset aarteet kuin 52nd Streetin Cold As Ice, Marcel Kingin Reach For Love ja Cath Carrollin Moves Like You, jotka kaikki heijastavat hienosti Factory-imperiumin toista puolta eli The Haçienda -klubilla kukkinutta hedonismia. Kappaleiden kronologinen järjestys auttaa historian hahmottamisessa ja toimittaja Paul Morleyn hurmioitunut essee tavoittaa johtopäätöksessään Factory Recordsin ytimen: “The two men failed, but they succeed.”