VARIOUS ARTISTS: Not The Same Old Blues Crap II

Fat Possum on yksiselitteisesti parasta mitä bluesille on tapahtunut aikoihin. Yhtiön toinen kokoelma – kuten ensimmäinenkin ja kaikki sen julkaisut – tekee selväksi, miksi näin on. Mikään muu yhtiö ei esittele meille Mississippin nykyisiä mustia blues-tyyppejä näin raakana ja määrätietoisesti. Näitä hahmoja ei voi sanoa edes artisteiksi. He eivät tee uraa, käy säännöllisesti kiertueilla ja levytä suunnitellusti. He vain soittavat bluesia, koska niin he ovat aina tehneet; koska heitä vituttaa moni asia ja bluesin soitto parantaa fiiliksiä, purkaa katkeruutta ja ties mitä kammottavia vääryyksiä. Se antaa heille kanavan sanoa, mitä he ajattelevat maailmassa, jossa perinteisesti heidän ajatuksistaan ei ole piitattu paskan vertaa.
Siitä bluesissa on kyse. Tämä on vaarassa unohtua, kun Gary Mooren, Eric Claptonin, B.B. Kingin ja monen muun valkoisen ja mustan pätevän ammattilaisen sisäsiistiä muotovoimistelua suitsutetaan "aitona artikkelina". Kuunnelkaa vaikka pohjois-mississippiläisen, blues-historian alkuperäisimpiin lukeutuvan Fred McDowellin opettamaa R.L. Burnsidea Going Down Southissa niin ymmärrätte mitä noista artisteista puuttuu. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja rupisuudessaan R.L. lyö jauhot suuhun silkalla todellisuudellaan. Siinä ei ole mitään selittelemistä, sen tuntee niin että ihokarvat nousevat pystyyn.
Fat Possum ei ole museotripillä tekohengittämässä jotakin puolikuollutta, vaikka levyn esiintyjistä ikävä kyllä moni on äskettäin ehtinyt mullan alle. Auto-onnettomuudessa pari päivää ensimmäisen Possum-levynsä, ja koko elämänsä toisen albumin, valmiin miksauksen jälkeen kuollut King Ernest lukee Waitsin House Where Nobody Livesin tavalla, joka taatusti tekee Tomin onnelliseksi. Tätä päivää ovat myös remix Asie Paytonin mehevästi funkystä Goin' Back To The Bridgestä tai James Louis "Super Chikan" Johnsonin kaiutetulla kitarasaundilla iskelmällisesti rumbaava päätösinstrumentaali El Camino, jonka meksikaanisävyissä kiteytyy kodikas downhome-meininki.
Kiekko sisältää kiitettävästi ennenjulkaisemattomia ja harvinaisia äänityksiä, kuten Junior Kimbroughin ja hänen oppilaansa, valkoisen rockabillaaja Charlie Feathersin kotijami I Feel Good Again tai rankkaäänisen Robert Belfourin Black Mattie, jossa kirjaimellisesti kuvastuu orja-aikojen armottomuus. Jos Fat Possumin tuotanto ei ole tuttua niin tämä nimensä väärtti kokoelma kannattaa hankkia heti.