VARIOUS ARTISTS: The Transatlantic Story

Englantilainen Transatlantic-yhtiö aloitti toimintansa vuonna 1961. Heti sen ensimmäinen levy myi mahtavia määriä ja sai sensaatiolehdet kimppuunsa. Se levy ei rokannut eikä rollannut. Sillä ei soitettua yhtään instrumenttia. Salanimen Dr. Keith Cammeron taakse piiloutunut lääkäri oli tallentanut vinyylille luentonsa ihmisen seksuaalisuudesta. Vuonna 1977 Transatlantic lopetti toimintansa, ja sen viimeiseksi levyksi jäi Tim Sousterin Swit Drimz, jossa alkeellinen puhesyntesoija tulkitsi Keatsin runoja.
Mikä ainutlaatuinen elämäntarina! Ristiäisissä siirappisella äänellä varustettu kansanvalistaja lukee seksiopasta, ja hautajaisten päänumerona kuullaan kuinka koneelta käy rakkausrunon lausuntaesitys.
Väliin mahtui sitten satoja levyjä, joista osa säilyttää ikuisesti paikkansa englantilaisessa kulttuurihistoriassa, osa taas jää vaatimattomiksi alaviitteiksi ääniteteollisuuden oudoimpia hetkiä käsittelevissä teoksissa. Siitä kertoo tyhjentävästi tämä erinomaisesti toimitettu neljän cd:n kirja.
Transatlanticissa ruumillistui 60-luvun filosofia: elämän ilo, rajoja kaatava kokeellisuus, pasifismi, vapaa rakkaus… Vahvimmillaan se oli folkin parissa. Reilusti yli kaksi tuntia saamme näillä levyillä nauttia brittifolkin parhaista tekijöistä. Tätä kokoelmaa tarkemmankin tutustumisen arvoisia ovat John Renbourn ja Bert Jansh sekä heidän yhteinen Pentangle -yhtyeensä, Dubliners, Harvey Andrews, Ralph McTell, Gryphon, Young Tradition, Stefan Grossman, John James…
Huumorilla oli myös vankka sijansa Transatlanticin ohjelmistossa, ja silläkin osastolla oli katto korkealla ja seinät olivat tainneet jäädä kokonaan rakentamatta: niin eri maailmoista tulevat esimerkiksi ilkikurinen skotti Billy Connolly ja englantilaista ylemmyydentuntoa puhkuva Idi-Amin -satiirikko John Bird.
Yleisen hauskanpidon puolelle menee myös kaksi albumia tehnyt Portsmouth Sinfonia. Tämä Brian Enon suojeluksessa toiminut orkesteri koostui osittain pätevistä muusikoista ja osittain melkoisesta amatöörijoukkiosta jotka näkivät soittimensa ensimmäisen kerran, kun nauhurit alkavat pyöriä.
Islandin ohella Transatlanticista muodostui maan merkittävin independent-yhtiö. Se piti huolta lukuisten pienempien levymerkkien jakelusta ja toi maahan yhdysvaltalaisen undergroundin parhaita tuotteita (Zappaa, Fugsia, Lenny Brucea). Ei kuitenkaan ollut mikään ihme, että Transatlanticin taru päättyi juuri silloin kun punkin nostattama uusi aalto pisti englantilaisen rockkulttuurin uusiksi, sillä päinvastoin kuin Islandilla ei Transatlanticissa ymmärretty rockista juuri mitään. Se julkaisi mieluusti rock-journalisti, scifi-kirjailija Mick Farrenin ja Deviantsin ”kumouksellista” julkilausumarockia ja Alberto Y Lost Trios Paranoiasin kohkausta, mutta vaikka Alan Hull ja Mike Oldfield tekivät ensimmäiset levynsä Transatlanticille, sai Hull viedä Lindisfarnensa ja Oldfield Tubular Bellsinsä ihan eri firmoille.