VELVET REVOLVER: Libertad

Arvio julkaistu Soundissa 06-07/2007.
Kirjoittanut: Jari Jokirinne.
Raitistuneiden rokkareiden kokoontumisajoja ja niitä seuraavia projekteja on yleensä leimannut tylsistyttävä henki.

Arvio

VELVET REVOLVER
Libertad
RCA

Raitistuneiden rokkareiden kokoontumisajoja ja niitä seuraavia projekteja on yleensä leimannut tylsistyttävä henki. Terapialuonteinen "hei mehän rokataan myös selvin päin" -ote on varmasti ajanut tervehdyttävän asiansa soittajien päänupeissa, mutta yleisölle nämä jamit ovat usein aiheuttaneet haukottelua. Velvet Revolver onnistui murtamaan tämän tiukasti eläneen myytin jo Contraband-debyytillään (2004), joka osoitti että Scott Weiland, Slash, Duff ja kumppanit pystyvät tuottamaan hikistä ja särmikästä rockia myös ilman kemikaalien myötävaikutusta.

Libertad on hyvä jatko Velvet Revolverin reippaasti alkaneelle uralle. Yhtye on luontevasti löytänyt oman linjansa suoraviivaisen ja konstailemattoman rockin kentästä, eikä se tästä ruodusta tule jatkossakaan varmasti lipsumaan. Velvet Revolverin on vaikea kuvitella hyppäävään minkään trendien kelkkaan, eikä se luultavasti tule myöskään sortumaan axlrosemaiseen suuruudenhulluuteen. Se on ainoastaan positiivista, sillä rockin perusarvojen osaavista puolustajista alkaa vähitellen tulla pula. The Rolling Stonesin siirtyessä väistämättä piakkoin syrjään, on riffipohjaiselle ja kansantajuiselle rockille pian stadionien mentävä aukko. Ja jos Velvet Revolver ei tätä tilaa ota haltuun, niin kuka sitten?

Myös Libertadin tuottajavalinta korostaa Velvet Revolverin taakse katsovaa arvomaailmaa. Yhtye leikitteli ajatuksella hieman tuoreemman nimen palkkaamisesta puikkoihin, mutta lopulta pestin sai maineeltaan luotettava ja usealla taholla meritoitunut Brendan O'Brien. Miehen juureva, ydinasioihin pureutuva ja dynamiikan erottelua korostava jälki sopiikin Velvet Revolverin tyyliin hyvin – aivan samalla tavalla kuin Springsteenille ja Pearl Jamille konsanaan.

Potentiaalisia singlejä Libertadilla on useita. Ainakin hyökkäävän Let It Roll -avauksen, voimaballadiksi yltyvän The Last Fightin ja hyvän maun rajoilla pullistelevan American Manin voi huoletta päästää radioaaltojen keinutettavaksi. Albumin ehdottomasti pysäyttävin hetki on luenta ELO:n klassisesta Can't Get You Of My Headista. Jeff Lynnesta on mielikuvissa pirun pitkä ja kiemurainen matka Scott Weilandiin, mutta jostain kummasta syystä yhtälö toimii mainiosti. Vaikka coverin sovitus onkin säilytetty aika lailla alkuperäisen kaltaisena, on lopputulos saatu hienosti mahdutettua Velvet Revolver -muottiin. Slashin tavaramerkki-liidaukset olisi toki tässä tapauksessa voinut jättää käyttämättä.

Libertad on espanjaa ja tarkoittaa "vapautta". Vaikka nimestä on sen pidemmälle meneviä johtopäätöksiä turha ryhtyä vetelemään, ei ajatus siitä, että Velvet Revolverin riveissä näille vanhoille sotaratsuille on oikeastaan ensi kertaa siunautunut vapaus tehdä mitä huvittaa, ole kaukana totuudesta. Tästä johtuvaa nautintoa ei vain voi olla kuulematta. 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa