Sanapari ”ruatokansan uamunkoetto” kertoo tuhannesti enemmän kuin ”the dawn of the zombies”. Verjnuarmun vahvuus on aina ollut Savon murre, jonka avulla tarinat värittyvät automaattisesti kuvauksellisemmiksi ja samalla myös huvittavammiksi. Se myös rajaa yhtyeen kuulijakuntaa, monikansalliselta on välietapin jälkeen päädytty kuopiolaiselle yhtiölle. Piiri kutistuu ja pian saa huastella vain omassa porukassa.
Syy ei välttämättä ole kokonaan kielessä, ja taatusti se ei ainakaan ole imagossa. Verjnuarmu on synkeä viikatemiehen porukka, joka on ulkoasussaan osannut hyödyntää hevin perinteitä. Savokin saattaisi mennä laajemmin läpi raapivan laulun myötä, jos biisiaines olisi yhtä vahvalla tasolla kuin kielikuvat. Musiikillisesti Lohuton koluaa melodista deathiä, thrashimpää sorvausta, Obituary-kitaraa, tunnelmallisempaa metallia akustisineen ja puhdasta laulua Pahhuuven Sanansuattajan kurkusta. Mutta tasossa uupuu.
Muanpiällisellä helevetillä (2006) sävellykset olivat vielä teräviä idean tuoreen kehittelyn jäljiltä, mutta Lohuton osoittaa, että Verjnuarmu on jäänyt junnaamaan paikoilleen. ”Mäne nyt perkele kottiis”, kehoitetaan Turjalla. Kotiin on matka Verjnuarmullakin, jos velmuileva ja rikas tarinointi ei pian saa tukea vahvemmista sävellyksistä.
ANTTI MATTILA
HH
