Suattaa Verjnuarmun huastelu kuulostoo ouvolle kaekista niistä raokoesta, joilla ei oo ollu mahollisuutta viettee pitempiä aekoja mualiman navalla, Ylä-Savossa.
Mutta paenakee pölökkypiät mieleenne, että Verjnuarmu ei oo mikkään huumorjporukka. Tae on, muttei pelekästään. Savoks kun laaletaan, on sanakiänteet niin veikeitä, että naarattaahan se toesinaan. Ukkojen nimet ja vuatteet on ku viitapirulla, mutta mussiikki on viännetty tosissaan ja se on loppaalia. Siis semmosta, mitä tekköövät Savon ulukopuolellakkiin.
Liian viksuja ovat pelekiks pelleiks. Muuta viksua tässä ei sitten ookkaan, vae onko jonku mielestä viisasta kärvistellä nälissään, riettaella, tarttuva puteliin tae kärräytellä kyliä? Paholaesen asialla on nämä ukot.
Epätoevo on niin lujassa, että tokko se selekiytys, vaekka polokastas panjot suohon ja kopsautettas torilla nokkaan. Laalutyylj vaehteloo sujuvasti ja vaekuttas, että kahenkytä viime vuojen metallihistoria on luvettu, kun kerran erlaesia metallityylilöetä helevetin hienosti yhistellään. Liekkö ostaneet ite levysä vae isoveljiltä pöllineet, määttiijä.
Vuan on tälläin levyllä puutteesa. Tuljmyrskyn kertosäe kyllä luottaa, mutta muuten se on ku Vehmersalamen isännän puatti: vuotaa ku vanahan perse ja on kehnollaenen soutoo. Oes kannattana laettoo levylle vuan hyviä laaluja.
Eivät suaneet mullit täyvellistä levyä aekaseks. Toestaseks.
