1970-luvulla tehtiin kiistatta täydellistä musiikkia. Mutta mahtui vuosikymmeneen myös pöhöä ja turvotusta, josta rock ei ole vieläkään toipunut.
Kun ajan sointia jäljennetään uskollisesti, toistuvat myös virheet. The Head And The Heart on osoitus tästä. Seattlelaispumppu työstää laajakaarista kunnianosoitusta rockin, folkin ja gospelin liitolle, mutta sortuu kolmoslevyllään sekä kunnianhimoonsa että orjallisuuteensa. Signs Of Light on täyteen ahdettu äänite, jonka kauneus on totta, mutta vailla lumoa.
Yhtyeen sointi on avara, lauluharmoniat taivaallisia ja äänimaailma perinnetietoisuudessaan ajankohtainen. Ripauksella taikaa The Head And The Heart voisikin lunastaa paikkansa Fleet Foxesin ja My Morning Jacketin rinnalla uusfolkin ikonostaasissa. Nykykonseptillaan se jää kuitenkin kauas kärjestä. Orkesteri pystyttää uusia kerroksia sinne mistä niitä pitäisi purkaa ja tuijottaa oppikirjaa silloin kun pitäisi seurata sydäntä. Niinpä hyvätkin lähtökohdat kangistuvat veteläksi nipuksi kierrätettyä käyttömusiikkia.
Pari kärkibiisiä (City Of Angels, I Don’t Mind) ja satunnaiset sovituskiilat osoittavat, että yhtyeellä riittää taitoa ja näkemystä. Sen pitäisi kuitenkin osata luopua paljosta saadakseen haluamansa. Muuten laulut jäävät yrityksiksi mallintaa jotakin, mikä olisi pitänyt kyseenalaistaa jo alkujaan.
