Kymmenennellä varsinaisella studiolevyllään Viikate suorittaa tottuneesti suopean suven jälkeisen elonkorjuun. Yhtyeen musiikkiviljelyksillä ei ole vaihdettu lajikkeita, vaan syväksi aurattuun sarkaan on kylvetty tyypillisen synkkää siementä, josta pukkaa sangen odotetusti hardrockin vahvistamaa rautalanka-iskelmän versoa. Edellisellä Petäjäveräjät -levyllä (2012) osa inspiraatiolla heilimöineistä pelloista tuntui jääneen kesannolle, mutta rehdin tunnollinen tyylitaju paikkasi Viikatteen vuosikierron vaatiman appeen hienoisia laatuongelmia.
Kymijoen lautturit vievät tiukemmin sidottujen lyhteiden ja runsaamman elämänkasvun pariin. Kaarlo laulaa ja painottaa symbolikuvastoa tiukkuvaa draamaa varmemmin kuin koskaan, ja kitarat kaikuvat tenhoavampien riffien ja lennokkaamman sointudialogin merkeissä. Vaikka lyriikat piehtaroivat toistuvasti juurevan vanhakantaisissa teemoissa ja tunteissa, niiden on helppo antaa virrata maalauksellisten mielikuvien kollaasina; kuin takaraivoon heijastuvana bisarrina suomifilmien luuppina.
Hienoa viljaa jauhava bändimylly ei riko tekemisen kaavaa, mutta juuri näistä aineksista on mahdotonta leipoa maittavampaa kyrsää.
