VIIKATE: Noutajan valssi

Kun nuorimies ilmoittaa idoleikseen Reino Helismaan ja Tapio Rautavaaran, hakee imagoon tyyliä Unto Monosesta, mutta kuuntelee myös Entombedin kaltaisia metallimättäjiä, on tuon miehen säveltämän ja sanoittaman musiikinkin pakko erottua. Kyseessä on tietysti Kaarle Viikate, joka yhdessä Simeoni-"veljensä" kanssa on saavuttanut ensimmäisen albumin huomattavan rajapyykin.
Noutajan valssi jatkaa kolmen mini-cd:n ja yhden split-vinyylisinglen viitoittamalla tiellä totisena kertoen synkkiä tarinoita ajalta, jolloin pelloilla vielä lainehtivat viljavat aallot. Teksteissään Kaarle pysyttelee Suomi-Filmien kuvittamassa maalaismaisemassa, joka voi olla yhtä arvaamaton kuin nykypäivän lähiöhelvettikin. Kurja loppu oli varattu sillekin pikku kulkijalle, joka kohtasi matkansa pään Koulutie on hiljainen -kappaleessa. Duona työstetty levy ei jätä nuhteen sijaa musiikillisesti, mutta lyriikoillaan Viikate todella briljeeraa. Kaarlen kertomukset etenevät tiukasti runomitassa, jossa loppusoinnut ovat oikeilla paikoillaan luonnostaan. Näin juurevasti kansanperinteestä vaikutteensa ammentavan ilmaisun kanssa kanssa liikutaan aina korniuden rajamailla, mutta Koivuniemen herra laulakoon sille, joka luulee Viikatteella olevan mitään tekemistä huumorin kanssa. Yönseudun rahvaan kurjuuden kuvaukselle ei vedä vertoja näillä main kuin Kahdeksan surmanluotia ja Täällä Pohjantähden alla.
Viikatetta tuskin olisi nykymuodossaan olemassa ilman Lyijykomppanian tai Trio Niskalaukauksen esimerkkiä, mutta Kaarle on velkansa maksanut ja Viikate pärjää hyvin omillaankin. Vain jyhkeästi riffittelevä Koulutie on hiljainen muistuttaa Niskalaakin olemassaolosta. Noutajan valssi koostuukin ensisijaisesti balladeista eikä biiseistä. Sen ei luulisi silti olevan ongelma kenellekään – Viikatteen tylyys lyö laudalta kenen tahansa mörisevän metallipellen. Ja kaksikon soundissa on raskautta kuin siinä kuuluisassa kivireessä konsanaan. Noutajan valssi on kiistelemätön mestariteos, vaikka sen jo valmiiksi lyhyestä kestosta nipsaistaan tilaa turhalle Alkusoitolle ja mitään olennaista kokonaisuuteen lisäävälle päätösinstrumentaalille Kädet ristissä rinnalla.