VIIKATE: Petäjäveräjät

Arvio julkaistu Soundissa 3/2012.
Kirjoittanut: Sami Nissinen.

Viikatteen tapauksessa on jaksettu ihastella sitä, kuinka osuvasti yhtye kuvaa suomalaista sielunmaisemaa. Kvartetiksi kasvaneen yhtyeen metalliriffejä ja rautalankaa yhdistelevä soundi on omiaan luomaan käsitystä ainutlaatuisesta, suomalaisesta kulttuurista. Silti se on vähän sama kuin fanittaisi vorsmakkia tai mämmiä.

Arvio

VIIKATE
Petäjäveräjät
Spinefarm

Viikatteen tapauksessa on jaksettu ihastella sitä, kuinka osuvasti yhtye kuvaa suomalaista sielunmaisemaa. Kvartetiksi kasvaneen yhtyeen metalliriffejä ja rautalankaa yhdistelevä soundi on omiaan luomaan käsitystä ainutlaatuisesta, suomalaisesta kulttuurista. Silti se on vähän sama kuin fanittaisi vorsmakkia tai mämmiä. Kenenkään mielestä se tuskin maistuu oikeasti hyvältä, pikemminkin ällöttävältä, mutta niin legendaariselta, ettei koko touhun mielekkyyttä helposti tule kyseenalaistaneeksi. Totta puhuen Suomessa hyvät rautalankayhtyeet olivat jo 1960-luvulla harvassa.

Yhdeksännellä studioalbumillaan Viikate kuulostaa enää vain ajankuvalta.  Yhtye on Kotiteollisuuden sekä Timo Rautiaisen ja Niskalaukauksen kanssa pitkälle edesvastuussa suomalaisen hevi-iskelmän synnystä. Se on kivi-iskelmää! -kappale onkin vilpitön tunnustus tästä, mutta nykykontekstissa Viikatteen alakulo on niin etabloitunutta mörnötystä, ettei se tunnu enää todelliselta ja riipivältä vaan ainoastaan parodialta.

Yhtye on poikkeuksellisesti työstänyt ja kirjoittanut Petäjäveräjät-albumin kokonaan studiossa. Suunnittele­mattomuus kuuluu levyllä kappalemateriaalin tasapaksuutena, ja tuntuukin siltä, että lätty on ollut vain pakko kuroa kasaan. Kaikki kappaleet on veistetty samasta pöllistä, temmot ovat kauttaaltaan välimallia, eivätkä kitaratkaan löydä kovinkaan innoittavia sävelkulkuja. Itkijänainen-kappaleen Metsäkukkia-ikivihreästä anastettu johtomelodia on ainoa osoitus yhtyeen suhteellisuudentajusta.



Lisää luettavaa