VIIKATE: Unholan urut

Alkujaan Lyijykomppanian synkän jynkytyksen perilliseksi leimautuneen ja ainakin osittain tunnustautuneenkin bändin ilmaisu laajeni Surut pois ja kukka rintaan -albumilla (2003) komeasti kohti rautalangan ja perisuomalaisen iskelmätradition fuusiota. Unholan uruilla vastaavalla tavalla hykerryttävää yllätysmomenttia ei ole. Kokonaisuus on nyt homogeenisempi mutta samalla hivenen tasapaksumpi. Viikate on keskitiestynyt kohti raskaampaa metallia, mikä on verottanut biisien raikkautta ja nautittavuutta.

Viikatteen maailmassa alakuloisuus on mielentilojen kestosuosikki ja sanat ovat miehen mittaisia ja miehet sanansa mittaisia. Unholan urut on luotettavan suoraselkäinen albumi, jolle Kotiteollisuuden Jouni Hynynen ja Mokoman Marko Annala tuovat miesenergisen lisänsä. Kansanmusiikillisestikin kiertävät melodiakulut yhdistyvät yhä – joskin edellistä albumia pienemmässä mitassa – twangiseen rautalankaisuuteen, mutta levyn yleisilme on "normalisoitunut" entistä turvallisemmaksi hard rockisten ja metallisten riffien runttaukseksi.

Viikate taittaa edelleen Pohjoista viljaa, mutta mikäli Unholan uruilla havaittava kehitys jatkuu, korvautuu raavas lihasvoima ennen pitkää leikkuupuimurilla. Nämä herrasmiehet -biisillä mieltä ylentävä rautalanka sinnittelee hengissä raskaan vyörytyksen alla ja Ajakaa! saa rawhide-huudokseen aitoa metallimiehistä mörinää. Muussa seurassa Tie on kepeydessään suoranaista emmameininkiä. He eivät hengitä päättää levyn folkmetallisena hymninä.

Unholan urut osoittaa, että Viikate ei ole halunnut tehdä kakkososaa uransa onnistuneimmalle albumille. Vaikka lopputulos ei kaikilta tyylillisiltä osin vastaa odotuksia, niin suomalaisen sielunmaiseman kuvana Unholan urut on silti järkähtämättömän ansiokas äänite.