Tätä levyä kuunnellessa minua alkoi mietityttää, maatuuko vinyylilevy, jos sen hautaa maahan. Camp Crystal Lake -albumi on esteettisesti, moraalisesti ja jopa ekologisesti arveluttava teko. Erittäin vaaralliseksi luokiteltavaa ainetta.
Kolmella edellisellä albumillaan Ville Leinonen on tehnyt kaikkensa päästäkseen eroon iskelmäprinssin viitasta. Entisestä romantikosta ja viihdyttäjästä on kuoriutunut angstinen avantgardisti. Lahjakkaalla artistilla on parhaimmillaan totaalinen läsnäolontaito ja käsittämätön karisma. Camp Crystal Lakella Ville on totaalisesti poissa.
Lp:n kuusi kappaletta koostuvat c-kaseteille dokumentoiduista sattumanvaraisista äänimaisemista ja aivopieruista. Varhaisimmat lähteet ovat peräisin vuodelta 1976, jolloin Ville oli yksivuotias. Hän on editoinut minimalistisia kollaaseja tuulenhuminasta, pesukoneen kolinasta, sarja-kuvamaisista sampleista, parkumisista, ähinöistä ja suhinoista. Asiayhteydestä irrotetut äänet ovat täysin yhdentekevää äänisaastetta ilman rakenteita, tarinaa tai omahyväistä taidefilosofointia. Turhautunutta Camp Crystal Lake -albumia on vaikea arvostaa edes musiikillisen kokeilunhalun vuoksi.
Levyn sekavissa saatesanoissa Ville Leinonen rinnastaa BB- ja FB-tyylisen median holokaustiin. Neroa? Pikemminkin nihilististä ja ahdistavaa.
