WALTARI & ANGELIT: Channel Nordica

Täältä susirajalta on erinomaisen viihdyttävää seurata, miten Kehä Kolmosen sisäpuolelle kertyneet rokkiraakit kilpailevat hallinnollisessa pääkaupungissamme runo- ja matkakirjoineen, "sinfonia"-projekteineen sekä Kaapelitehdas- ja Oopperakompasteluineen. Huomattavinta tässä pimeydessä hapuilussa on se, miten nämä ei-koskaan- tai joskus-olleet onnistuvat aina pumppaamaan suojatyöfloppeihinsa melkoisia tukisummia milloin miltäkin suunnalta.
Yhdet makeimmista nauruista on jo liiankin pitkään irrottanut Waltari, tuo 10 vuotta vanhoja sekvensserikompinjäänteitä ja 15 vuotta homehtuneita pikametallikliseitä yhteen niittaava combo. Ryhmän joka ainoa tekele kuulostaa edelleen luonnokselta; aivan kuin waltarilaiset jonkinlaisen dramatiikan tai sovitusten tarkastelun nimissä kokoaisivat persoonattomista konesäkätyksistään ja mukarankoista kitarariffeistään hahmotelmia, jotka sitten puolivahingossa päätyvätkin lopullisille tuotteille. Mitään modernia näissä keitoksissa ei ole, postilla tai ilman.
Bändin faneille tutun keskinkertaisuuksien kosken vyöryttää silmille myös Channel Nordica. Kulttuurijargonin parhaimmistoon lukeutuvan "tekotaiteellista paskaa" -epiteetin parametrit toteutuvat vuorostaan siinä kivuliaan tyylittömässä tavassa, jolla Waltari yrittää naittaa geriatriseen teollisuusmetalliinsa Angelien lappilaista estetiikkaa. Onneksi saamelaisperinteiden ja uudenaikaisten äänimaisemien yhteen liittäminen ei ole maassamme pelkästään tämän parivaljakon varassa.