Weezer on ainoa bändi, jonka logon tatuoimista ihooni olen harkinnut edes puolitosissani. Näin jälkikäteen on pakko myöntää, että ehkä oli ihan hyvä että tuli asiassa aikoinaan jänistettyä, sillä bändin julkaisut eivät ole loistavan The Red Albumin (2008) jälkeen kovinkaan paljon riemua tuottaneet. Toisaalta, kun katsotaan Weezerin uraa kokonaisuudessaan taaksepäin, niin harvan bändin katalogista löytyy lähelläkään yhtä paljon laatua. Väritrilogialla (Blue, Green, Red) ja siihen päälle Pinkertonilla pystyisi pelkästään jo perustelemaan vaikka otsalohkoon leimatun tupla-W:n.
Ei Weezerin tarvitse enää mitään todistaa, ja ehkä juuri se on yhtyeen uran tässä vaiheessa sen suurin haaste. Everything Will Be Alright In The End ei ole missään nimessä huono levy − edes Weezerin varsin kovalla asteikolla mitattuna. Se ei varmastikaan pysty kilpailemaan varhaisten suurtekojen kanssa, mutta pari aiempaa pitkäsoittoa se pesee kyllä. Esimerkiksi levyn ”nimibiisin” virkaa toimittava Foolish Father toimii vallan hienosti. Uusia uria yhtye puolestaan hakee levyn päättävällä kolmen biisin teemallisella kokonaisuudella. Ensimmäinen mielikuva tästä on Green Dayn American Idiot − siis ihan hyvällä tavalla, mutta hieman pidemmän tutkailun jälkeen ajatus kääntyy niinkin vaatimattoman levyn kuin Abbey Roadin suuntaan.
Yhteistä on ennen kaikkea rakenne: a-puolen sekalaisen hakkeluksen jälkeen kääntöpuoli kulkee löyhästi teemallisen kokonaisuuden talutusnuorassa. Tässäkin tapauksessa kääntöpuoli vie helpohkon selkävoiton.
