WIGWAM: Some Several Moons

Arvio julkaistu Soundissa 05/2005.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Moni Wigwamin ystävä lienee sitä mieltä, että vuoden 2002 Titans Wheel -kokonaisuus olisi kannattanut jättää julkaisematta ainakin siinä muodossa, jossa se maailmalle saatettiin. Olihan albumilla toki hetkensä - eiväthän Jim Pembroke ja Pekka Rechardt voi kokonaan unohtaa, miten kunnon biisejä tehdään.

Arvio

WIGWAM
Some Several Moons
Wolfgang

Moni Wigwamin ystävä lienee sitä mieltä, että vuoden 2002 Titans Wheel -kokonaisuus olisi kannattanut jättää julkaisematta ainakin siinä muodossa, jossa se maailmalle saatettiin. Olihan albumilla toki hetkensä – eiväthän Jim Pembroke ja Pekka Rechardt voi kokonaan unohtaa, miten kunnon biisejä tehdään. Monet hyvät aikeet jyräytyivät silti 1980-lukuisen jenkkirocksoundin jalkoihin.

Some Several Moonsin ottaa ilolla vastaan jo siksi, että sen äänikuva on alkusekunneista asti lähellä sitä klassista Wigwam-soundia, jonka yhtye loi jo 30 vuotta sitten. Bändille itselleen saattaa tietenkin nousta kynnyskysymykseksi, kannattaako vanhoja toisintaa levyllä sen enempää kuin lavallakaan. Vastaus löytyy nykyhetkestä: kunnianhimoisimmat rockyhtyeemme Liekistä Lemona-toriin poikkeavat säännöllisesti Wigwamin työkalupakilla. Gringos Locosiin tai Havana Blackiin on sen sijaan viitannut tasan yksi 2000-luvun albumi eli Titans Wheel.

Pari syntiä on edeltäjältä kymmenbiisiselle Some Several Moonsille periytynyt: levy olisi lyhyempänä parempi. Wigwamin pitäisikin nyt päättää luottaa siihen, että jatkuvuutta työnteolle on. Kuin viimeistä päivää tehdyt albumit ovat aina liian pitkiä, kun kaikki ideat pitää saada "onko tämä meidän laitimmainen levymme?" -kysymyksen kangistamina mukaan. Toinen ongelma on se, ettei Esa Kotilainen vieläkään tule otetuksi vakavasti solistina. Miksei tämä maailmanluokan Mini-Moogisti saa edes murto-osaa siitä tilasta, jonka nyt vievät Rechardtin kitarasoolot?

Kaikkiaan Some Several Moons kuitenkin palauttaa Wigwamin laulunteon lähteille tavalla, joka vertautuu Steely Daniin viiden vuoden takaiseen hienoon paluulevyyn Two Against Nature. Ajattomia rockbiisejä riittää, eikä soitto ole rullannut näin pakottomasti aikoihin. Kenties rumpali Jari "Kepa" Kettusen on helpompi löytää yhteinen tasku Mats Huldénin kuin Måns Groundstroemin tai Jussi Kinnusen kanssa.

Onneksi Jim Pembroke asettui 1960-luvun lopulla nimenomaan Suomeen. Haastavamman puoleinen lauluntekijäperinteemme olisi varmasti kehittynyt pelkästään Dave Lindholmin ja Hec-torinkin vetämänä, mutta tämä britti sai sen kukoistamaan. 

Lisää luettavaa