Ensiferumista lähteneen Jari Mäenpään Wintersun aktivoitui levytysrintamalla vuonna 2004 bändin mukaan nimetyllä kokopitkällä, joka on nostettu monella taholla yhdeksi 2000-luvun parhaista metallialbumeista. Uutta levyä jouduttiin vartomaan näihin päiviin saakka, ja odotukset julkaisun laadusta kasvoivat lähes kohtuuttomiksi. Joku humoristi sanoi Internetissä, että debyyttialbumin kannessa makaavalle miekkoselle kakkoslevyn ilmestymispäivämäärä osoittautui liian kaukaiseksi.
Vuosien saatossa paljastui Wintersunin toisen albumin ristiminen sanalla Time ja se, että kyseessä tulisi olemaan massiivinen teos. Aikajanaan suhteuttaen viime hetkillä kokonaisuus päätettiin jakaa kahteen osaan, joista toinen ilmestynee ensi vuoden puolella. Time I kestää vain 40 minuuttia, joten systeemi on hieman kyseenalainen. Levyä kuunnellessa spekuloinnit kuitenkin painuvat hetkeksi unohduksiin.
Time I on, herra paratkoon, massiivinen julkaisu monessakin suhteessa. Wintersun on saanut optimoitua raitaviidakkonsa kuulostamaan siltä kuin bändi lähentelisi parhautta kaikessa, mihin se vain keksii ryhtyä. Musiikki on teknistä, taidokasta, progressiivista ja tunnelmallista. Isoimmillaankaan se ei tunnu lyijynraskaalta, ainoastaan sankarillisemmalta kuin lähes mikään sankarihevi ja voimallisemmalta kuin puhtain powermetal. Edes Nightwishin sinfonisuus ei hätkäytä Wintersunin orkestraatioiden rinnalla.
Time I sisältää periaatteessa kolme biisiä, intron ja välisoiton, mutta materiaalia ei kannata jaotella siten. Kaikki on yhtä olennaista, yhtenäistä sisältöä. When Time Fades Away lähtee liikkeelle japanilais-kelttiläisin soundtracksävyin. Sons Of Winter And Stars aloittaa Kai Hahdon tykityksellä, kuoron ja Mäenpään ärinän vuorottelulla ja tarjoaa ensimmäiset kylmät väreet, kun ”Rise!”-huuto halkoo ilman. Biisi jää Time I:n majesteetillisimmaksi osuudeksi, koska perseelleen voi lentää vain kerran, jos sieltä ei pääse takaisin ylös.
Näin turboahdetun albumin toimivuuteen vaikuttavien tekijöiden määrä on valtava, mutta Wintersun onnistuu loksauttamaan kaikki palaset juuri kohdilleen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Koko eepoksen olisi silti voinut lyödä tiskiin kerralla antamalla anteeksi vielä vuoden päivät.
Ensimmäinen osa ei poista nälkää, vaan lisää sitä. Time voi muodostua suomalaisen metallimusiikin Sikstuksen kappeliksi ja kun se valmistuu, jokaisen on varmasti koettava kokonaisuudessaan. Luotan, että silloin teosta ympäröivä maailma vasta vaikuttaakin mitäänsanomattomalta.
