YUP: Leppymättömät

YUP on tehnyt uransa parhaan levyn. Se on ehkä tehnyt myös uransa kaupallisimman levyn, ja vieläpä luopumatta ominaislaadustaan. Onhan tämä toki musiikillisesti Lauluja metsästä osa II, mutta nyt soundit ovat entistäkin paremmat, kertosäkeet ovat vieläkin vetävämpiä, juonikkaat rakenteet entistäkin sulavampia ja esimerkiksi Vox Intercontinental -urkujen vintage-soundit entistä paremmin hallussa. (Voxeilta ne nyt ainakin kuulostavat, vaikka mistään ei näinä mallinnuksen aikoina voi olla varma.)

1980-luvulla lukiopohjalta aloittanut veteraaniyhtye YUP oli jotain aivan spesiaalia jo varhaisilla täyspitkillään kuten Huuda harkiten ja Toppatakkeja ja Toledon terästä -teemalevy osoittivat. Yhtye oli myös aika usein hieman rasittavaa kuultavaa, vaikka silkka äly ja irvistelevä huumori pelastivatkin paljon. On sinänsä inhimillistä, että Toppatakit-levyn työnimi Leppymättömät käytetään vasta nyt, kun yhtye on musiikillisesti kypsynyt ja leppynytkin.

Ei tämä levy ole mitään uutta, mutta jotain entistäkin toimivampaa. Proge- ja metallilainat sekä eräänlainen kalevalaispoljento juhlivat Leppymättömät-levyllä leppoisana sekametelisoppana. Musiikki on toki nykyisin popmaisen harmitonta, mutta samaan aikaan hyvin ovelaa, älynystyröitä kutkuttavaa ja bailaamaan houkuttelevaa. Kovin harvat pystyvät Suomessa tänä vuonna samaan.

Sanoituksista syntyy edelleen mielleyhtymiä Grimmin veljesten satuihin, Hugo Simbergin maalausten inhimillisiin pikkupiruihin ja muuhun kiintoisaan. On horroria, huumoria ja savolaista mielenlaatua. On myös tavanomaista kypsemmin ja hauskemmin käsiteltyä kulutusyhteiskunnan ja EU:n satiiria. Pohjimmaisena läikehtii humanismi, jopa halu sanoa jotakin ja kommunikoida teksteillään. Jarkko Martikainen on hyvien puolella.

YUP osaa ilahduttavan paljon. Laulustemmat toimivat, tasalaatuisesti murisevat kitararaidat komppaavat ja riffittelevät mainiosti, vaikka sointi tuleekin purkista eikä näpeistä.

Ja kiitos siitäkin, että biisejä ei tupata tavan vuoksi enää täyteen. Kuunnelkaa Hyvän hypnoosin levollista alkua, jonka jälkeen kuningasriffi kuulostaa entistä makeammalta. Kuunnelkaa tuota makeata urkusoundia. Kuunnelkaa myös Gagarinista ja Laika-koirasta kertovan Passiivista vastarintaa -raidan kodikkaan kaunista suvantokohtaa. "Pidä pääsi poika, älä lähde jos tahdo et", Martikainen laulaa.

YUP eli kaikessa omaperäisyydessäänkin Suomi-rockin kentällä pitkään Don Huonojen varjossa soittotaidoiltaan ja CMX:n varjossa karismaltaan. Viimeistään nyt he nousevat takavuosien(kin) tähtien rinnalle ja joiltakin ominaisuuksiltaan jopa ohi.

Ei YUP vieläkään sovi kaikille, ja juuri siksi yhtyeeseen vihkiytyneet saavat varsin harvinaislaatuista nautintoa. En ole vuosiin arvioinut Suomi-rockin aateliin kuuluvaa levyä, joka olisi näin lähellä sitä maagista viittä pojoa.