Kukaan täysjärkinen tuskin kiistää arkistoinnin tärkeyttä, varsinkin kun kyseessä on niinkin pieni kulttuurialue kuin Suomi. Olemme iänkaikkisesti sukupuuttoon kuolemisen partaalla. Ongelmia syntyy kun koetetaan päättää mitä kulttuuria arkistoidaan ja kuka sen maksaa.
Taiteista korkeakulttuurin piiriin luettavilla menee verrattain hyvin. Jokainen museo ja arkisto haluaisi lisää rahaa, mutta niiden ei tarvitse olla huolissaan siitä, että merkittäviä osia keskeistä perintöä olisi juuri nyt häviämässä koska rahoitusta sen säilyttämiseksi ei yksinkertaisesti ole olemassa.
Elokuva on tässä joukossa verrattain nuori tulokas, mutta elokuvakulttuurin arkistointiin ja tutkimukseen käytettävät opetusministeriöltä saatavat määrärahat ovat olleet terveessä nousussa viime vuodet. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVA, entinen Suomen elokuva-arkisto) budjetti oli vuonna 2007 tilinpäätöksen mukaan vähän päälle 3,5 miljoonaa euroa. Vuoden 2009 talousarviossa mennään jo 6,2 miljoonan euron hujakoilla, koska radio- ja televisioaineiston arkistointi aloitettiin 1.1.2008. Vuodelle 2010 on luvassa 6.752.000 euroa.
KAVA:n ensisijainen tarkoitus on kotimaisen audiovisuaalisen kulttuuriperinnön pelastaminen ja säilyttäminen jälkipolville.
Kansallista audiovisuaalista kulttuuria pelastettaessa kevyen musiikin äänitteitä ei mainita. Ehkä osa kevyen musiikin perintöä tulee arkistoitua radio- ja televisiokulttuurin puitteissa, mutta kuten tiedämme, Yle on ajamassa alas toimintaansa tällä alueella joten lohtuna se on aika laiha.
Kiusaus sysätä kevyen musiikin äänitteiden arkistointi alkuperäisten tuottajien niskoille on toki suuri, mutta ei välttämättä realistinen. Mielestäni yhteiskuntavastuuseen vetoaminen on ainoa tapa koettaa velvoittaa yrityksiä pitämään sellaista materiaalia saataville, joka ei täytä niiden tuotto-odotuksia. En usko, että tällä hetkellä yhteiskuntavastuu on kovin korkealla levy-yhtiöiden prioriteettilistalla. Eloonjääminen ajanee helposti ohi. KAVA:nkin toiminta rahoitetaan julkisilla varoilla, ei kuristamalla tuotantoyhtiöitä.
Suomesta löytyy kuitenkin yrityksiä joilla on edellytykset tämän työn tekemiseen. Merkittävän osan musiikkillisen kulttuurihistoriamme pelastamisesta voisi hoitaa soveltamalla public-private-partenership-, eli PPP-mallia. Opetusministeriö tarjoaisi rahoitusta yrityksille, joilla on resursseja ja asiantuntemusta korkealaatuisten arkistojulkaisujen tuottamiseen sekä niihin liittyvän tutkimustyön tekemiseen.
Tällä hetkellä merkittäviä osia musiikkikulttuurimme perintöä on vaarassa hävitä ja rahoitusta sen säilyttämiseksi ei yksinkertaisesti ole olemassa.
Provisualin Juha Nikulaisen mukaan esimerkiksi Toivo Kärjen ja Georg Malmsténin tuotannosta vain noin 10% on julkaistu digitaalisessa muodossa ja sekin ilman minkäänlaista dokumentaatiota. Provisual on yksi yritys, joka on ansioituneesti tehnyt tätä kulttuurihistoriallisesti tärkeää työtä julkaisemalla esimerkiksi mittavat ja huolella tuotetut ja tutkitut kokoelmat Tapio Rautavaaran ja Juha Vainion tuotannoista.
Luotettavan rahoituspohjan puuttuminen tekee tällaisesta julkaisutoiminnasta uhanalaista. Tällaisen julkaisutoiminnan puuttuminen taas tekisi osasta kollektiivista muistiamme uhanalaista.
