Viime vuonna Musiikki & Media -tapahtuman tunnuslause oli ”Rakkaudesta musiikkiin”. Olen varma, että en ollut ainoa, jota se huvitti. Kaikkihan tietävät, että tällaisen viikonlopun - mikä siis keskittyy ryyppäämisen ja musiikkialan ammattilaisten keskinäisen selkääntaputtelun ympärille - otsikoksi sopisi paremmin ”Rakkaudesta rahaan”. Siitähän musiikkiteollisuudessa nykyisin on kyse.
Ari Koivusen ja Kristian Meurmanin levyt julkaistiin peräkkäisinä viikkoina kesäkuun taitteessa. Nyt on elokuu alkamassa, ja ne ovat muodostaneet koko kesän ajan Suomen albumilistan kärkiparin.
Ari Koivusen levyä on myyty tähän mennessä noin 60 000 kappaletta ja Kristian Meurmanin levyä noin 25 000 kappaletta. Jos laskelmissa käytetään hyväksi levybisneksen keskimääräisiä lukuja, niin ne ovat tähän mennessä tuottaneet julkaisijalleen Sony BMG:lle noin 700 000 – 800 000 euroa. Tosin osa rahoista ohjautuu Idols-konseptin lisäksi muun muassa Spice Girlsin luoneen Simon Fullerin 19 Entertainment -yhtiölle, mutta onpa tällaisten levyjen tekokin poikkeuksellisen halpa ja helppo prosessi.
Hevi-Arin ja levyllään laahustavia klassikoita laulavan Kristianin ohella Suomen Sony BMG:llä on listoillaan peräti seitsemän (!) muutakin Idols-kisojen menestyjää. Kaiken lisäksi Ilkka Jääskeläinen on jo saanut potkut ja ilmeisesti Roni Tranin sopimuskin on ajettu paperisilppurista läpi. Myös Antti Tuisku aloitti BMG:llä, mutta on jo vaihtanut levy-yhtiötä.
Millä tavalla Idols-levyjen menestys näkyy Sony BMG:n toiminnassa? Ei ainakaan niin, että yhtiö olisi kiinnittänyt talliinsa lupaavia ja taiteellisesti kunnianhimoisia uusia artisteja.
Yhtiön rockpuolen johtotähdet ovat ennen euroviisumenestystä jo unohtumaan päin ollut Lordi sekä pirteä PMMP, jolta ei sopimusta tehtäessä odotettu muuta kuin yhtä suurta kesähittiä. Ilman Lordin ja PMMP:n levymyyntiä ja julkisuutta yhtiön rockosasto (http://www.sonybmg.fi/sonybmg/index.php?option=com_bookmarks&Itemid=89) olisi lähinnä huono vitsi. Tasapuolisuuden nimissä on toki mainittava, että eivät muiden kolmen ison (EMI, Universal ja Warner) artistikatraatkaan missään nimessä edusta sitä, mikä on hyvää, kiinnostavaa ja elinvoimaista suomalaisessa rockissa ja popissa juuri nyt.
SonyBMG:n nykyinen toimitusjohtaja Kimmo Valtanen on entinen Supperheads-yhtyeen basisti ja yhtiön tuotantopäällikkö Janne Halmkrona soittaa kitaraa yhdessä Suomen arvostetuimmista bändeistä. Sen vuoksi tuntuu erityisen kummalliselta ja surulliselta, että yhtiö perustaa kotimaisen tuotantonsa tv-sarjasta löytyvien karaoke-laulajien varaan. Miksi ihmeessä he eivät kiinnitä sellaisia artisteja ja bändejä, joista itse pitävät ja joiden levyjä haluaisivat ostaa?
Vastaus äskeiseen kysymykseen vaikuttaa yksinkertaiselta. Idols-artistit tuovat rahaa taloon nopeasti ja helposti. Omien löytöjen ja pitkäjänteisen artistien kehittämisen varaan eivät mitkään suuryhtiöt ole perustaneet toimintaansa enää aikoihin. Useimmat bändit eivät nykyään edes tahdo ison levy-yhtiön kirjoihin. Jos olisin nuori ja soittaisin kunnianhimoisessa rockyhtyeessä, en minäkään haluaisi.
Suurilla levy-yhtiöillä ei tietenkään ole mitään velvollisuutta julkaista rohkeita ja riskialttiita levyjä musiikkitoimittajia ja muita musiikkiin intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä varten. Ovathan ne ennen kaikkea liikeyrityksiä.
Hieman hankalampien ja yllättävämpien levyjen julkaiseminen on tosin joskus kuulunut myös isojen yhtiöiden toimintatapoihin jopa Suomessa. Jotkut niistä on peräti julistettu klassikoiksi. Montako edes kelvollista levyä ovat Idols-menestyjät tehneet?
Kaiken lisäksi vähän uskaliaampi julkaisupolitiikka saattaisi tehdä hyvää monikansallisten levy-yhtiöiden pahasti ryvettyneelle imagolle.
Tero Alanko
"Vastaus äskeiseen kysymykseen vaikuttaa yksinkertaiselta. Idols-artistit tuovat rahaa taloon nopeasti ja helposti." Kvartaalitalous ei armahda... varsinkaan tämänkokoisella markkina-alueella.
Asian päällä ollaan, en todellakaan suostu uskomaan että uusien kiinnostavien artistien etsiminen ja julkaiseminen olisi rahasta kiinni, sillä pystyväthän siihen pienemmätkin. Kyse on munattomuudesta, näkemyksettömyydestä ja haluttomuudesta pitkäjänteiseen kehitystyöhön, mitkä nyt tietysti ovat tuttuja ilmiöitä muualtakin yritysmaailmasta. Mutta mainitsemallesi kaksikolle tuo on mielestäni silti aika anteeksiantamatonta.
Tämä Soundin uusi saitti todellakin toimii! Respect! Mutta asiaan: minusta tuo alun herja Musiikki & Mediasta menee maalista ohi. Ja komeasti meneekin. Kyllä tässä bisneksessä monet ovat mukana nimenomaan RAKKAUDESTA MUSIIKKIIN. Muu osa blogista osuukin sitten maaliinsa todella napakasti. Todella monet musiikki-ihmiset olivat innoissaan kun kuulivat Kimmon ja etenkin Jannen valinnoista tehtäviinsä, vaan mitä he ovat saaneet aikaiseksi? Eikö niitä edes hävetä!?!
Ennen kuin keskustelu ajautuu ihan väärille raiteille, niin täsmentäisin paria asiaa. Ensinnäkään en halua hyökätä henkilökohtaisesti Kimmon ja Jannen kimppuun, sillä molemmat ovat yhä fiksuja ja mukavia miehiä. Idols-tähtien ohella he voisivat toki kokeilla välillä muunlaistenkien artistien kiinnittämistä. Toiseksi korostaisin, että muillakin yhtiöillä on listoillaan ainakin yhtä kauheita artisteja, jotka taatusti rahastetaan loppuun asti. Tuskin esimerkiksi EMIn Smurffit ja Pikku-Orava ovat vielä sanoneet viimeistä sanaansa. Olennaista on, että isojen levy-yhtiöiden fokus on siirtynyt mahdollisimman hyvän musiikin julkaisemisesta mahdollisimman hyvän tuloksen tekemiseen. Sen kieltäminen olisi vähintään muunnetun totuuden puhumista.
Mutta toisaalta Tero, sinähän hyökkäsit jo näiden isoa valtaa käyttävien rockbisnesmiesten kimppuun, ja silloin kun itse ampuu lähtölaukauksen, on turha syyttää muita siitä, että ne lähtevät juoksemaan. Sitä paitsi olet tuossa pakinassasi ihan oikeassa, sillä tottahan Supperheads- ja CMX -taustan omaavilta kavereilta voi syystä odottaa vankempaa musiikkinäkemystä kuin vaikkapa kaverilta joka on pyörinyt deejiinä kapakoissa...
Hyvä saitinuudistus - jatkakaa tiukalla linjalla!!!
En oikein tajua, miksi deejii aina esitetään jonain belsepuuppina (niin kuin tämä Jari yllä). Itse pyörittelin takavuosina levyjä monissakin paikoissa ja siinä duunissa oppi ainakin sen, mistä ihmiset diggaa ja mistä ei. Levybisneksen suurimmat mätämunat ovat ne korkeasti koulutetut markkinahemmot, jotka myyvät teeveemainoksilla musaa kuin makkaraa. Ja sitä paitsi ei suksee musiikkiuralla takaa sitä, että osaa löytää kovia juttuja. Esimerkiksi kelpaa mm. Koskisen Kerkko. Ja mitä tähän blogiin tulee niin kyllähän Lordi on iso sulka Kimmon hattuun. Moni ei olisi uskaltanut semmoiseen satsata.
Olen hyvin pitkälti samaa mieltä Teron kanssa, mutta on aina hirveän helppo huudella yhdeltä puolelta aitaa. Kun niitä taiteellisesti kunnianhimoisia ja mielenkiintoisia yhtyeitä sitten tarjotaan, niin varsin usein vastaus on kiitos ei, kun tilan vei jo Hanna Pakarisen kansijuttu / ei se yhtye olekaan niin mielenkiintoinen enää sitten kun iso levy-yhtiö sitä tiedottajansa kautta tarjoilee / ei huvita / muu syy. Asiaa edistäisi ihan suunnattomasti jos musiikkimediat toimisivat edes vähän tämän saman päämäärän edistämiseksi.
Toinen mikä huomattavasti edistäisi kunnianhimoisempien signausten tekemistä olisi se, että tällä lilliputtimaisella markkina-alueella menisi läpi muunkinlainen musiikki kuin Idols-iskelmä ja hevi. Kun ne muutamat kunnianhimoiset ja mielenkiintoiset signaukset myyvät 1000 levyä tai alle, näiden albumien tuottaminen, valmistaminen, markkinoiminen ja promoaminen yli 20-henkisellä tiimillä ei tunnu ihan hirveän mielekkäältä ainakaan firman osakkeenomistajien mielestä. Siitä tiimistä sen sijaan löytyisi varmaan useampikin ihminen, joka paljon mieluummin tekisi töitä tälläisten artistien kuin Pikku-Oravan tai Ratzzin eteen - mutta niin kauan kuin monikansalliset levy-yhtiöt ovat pörssilistattuja osakkeidenomistajilleen voittoa tahkoavia liikeyrityksiä, sitä tehdään millä rahaa saadaan.
Jos taiteellisesti kunnianhimoinen kotimainen indiebändi yhtäkkiä breikkaisi Suomessa ja myisi yhtä paljon kuin Antti Tuisku, se raivaisi tietä muille ja ehkä Suomen virallinen albumilista näyttäisi jonkin ajan päästä jo toisenlaiselta. Mutta siihen, että Ari Koivunen ja Kristian Meurman juhlivat ties kuinka monetta viikkoa listan kärjessä, on ihan oikeasti se syy että niitä levyjä on ostettu enemmän kuin kaikkien suomalaisten taiteellisesti kunnianhimoisten artistien levyjä yhteensä koko vuonna - eikä vastuuta voi vierittää kokonaan tarjontaa luovien levy-yhtiöiden vastuulle.
Ei millään määrällä Idols-aivopesua saada ihmistä tykkäämään Kristian Meurmanista, ellei Kristianissa ole jotain mikä sille ihmiselle toimii. Keskimääräinen suomalainen nuori ei suinkaan ole musiikista ja elokuvista kiinnostunut media-alan opiskelija, vaan - kärjistettynä - lätkää seuraava ammattikoululainen, joka kuluttaa musiikkia viihteenä kuten pelejä ja elokuvia.
Levy-yhtiöt voisivat lukea tämän miehen kirjoituksia:
http://www.thelongtail.com/
Pienet purot ja sitä rataa. Kestävä kehitys kannattaa kulttuurituotannossakin. Ehkä loppupeleissä sellaiset aktit jotka eivät vetoa sen muutaman viikon tai kuukauden ajan kellokäyrän paksuimpaan osaan kannattaa alihankkia pienemmiltä yhtiöiltä. Tai sitten isojen yhtiöiden täytyy alkaa toden teolla järkeistämään tuotanto- ja markkinointiprosessejaan niissä tapauksissa, jossa ei tavoitella silmitöntä myynti yhdeksi kesäksi...
Arttu nosti esiin tärkeän asian, jonka tietyt alan toimijat ovat toki meilläkin jo omaksuneet. Jututin keväällä Rockadillon Tapio Korjusta pian Likeltä ilmestyvään Markus Partasen 'Rytmihäiriöitä'-kirjaan. Tätä mieltä hän oli Andersonin ajatuksesta: 'Tapio Korjuksella on antaa konkreettinen esimerkki internetin voimasta. MySpace ja erilaiset "peer to peer" -yhteisöt ovat taanneet uusia faneja hänen artisteilleen. Etenkin basisti-säveltäjä Pekka Pohjolan kulttimaine tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. ”Olen Chris Andersonin ’The Long Tail’ -teorian suuri fani, koska olen huomannut sen toimivan”, Tapio sanoo viitaten vuonna 2004 syntyneeseen ajatukseen siitä, miten alhaisen kysynnän tuotteet voidaan saada riittävän ison jakelukanavan avulla vakavasti ja pysyvästi haastamaan hetkelliset bestsellerit.' Rockadillon tulosvastuu omistajien suuntaan on tietenkin vähän eri luokkaa kuin SonyBMG:n Suomen konttorilla. Silti myös SonyBMG ja muut isot voisivat vaihteeksi taas osoittaa aitoa intoa musiikkiin, pelisilmäänsä ja hyvää tahtoa julkaisemalla muutakin kuin varmoja tapauksia. Ajan henki kun vielä on se, että debytantille on lähes poikkeuksetta tarjolla vain master-diili, ei riskiäkään voi kovin suurena pitää.
"Keskimääräinen suomalainen nuori ei suinkaan ole musiikista ja elokuvista kiinnostunut media-alan opiskelija, vaan - kärjistettynä - lätkää seuraava ammattikoululainen, joka kuluttaa musiikkia viihteenä kuten pelejä ja elokuvia." Näinhän se tietysti on - vaikka henkilökohtaisesti vierastan syvästi tätä urheilun ja kulttuurin vastakkainasettelua. Itse olen intohimoinen brittifutiksen ystävä - ja ihan mieluusti kiekkoakin katselen... Minusta on turha osoittaa syyttävällä sormella näitä Idolsin karaoke-tähtiä. Kyllä niitäkin tarvitaan. Levyteollisuuden suuri ongelma on pikemminkin siinä, että se musiikista-vähät-välittävä hiljainen enemmistö ei juurikaan osta levyjä. Sille porukalle riittää mainosradioiden loputon poppitulva.
Joo,o. Pirullista kun pitää levy-yhtiöidenkin tuottaa rahaa, eikä vaan harrasta...
On sitä hyvälläkin musiikilla rahaa tehty...
Itse asiassa sitä rahaa on tehty nimenomaan hyvällä musiikilla!
Rahaa taas on tällä alalla menetetty aivan mielettömästi, kun tuotantopalaverissa on isketty viisaat päät yhteen ja päätetty antaa jollekin supertähdelle seuraavasta viidestä albumista X määrä loton päävoittoja!
Alangon kolumni on puhdasta asiaa. Onhan näistä samoista perusasioista muistutettu monta kertaa ennenkin, mutta Suomen suurimman musiikkilehden ensimmäiselle sisältösivulle painettuna lausunto saa väistämättä uutta painoarvoa - vaikka en uskokaan, että suurissa levy-yhtiöissä ketään kiinnostaa vähääkään.
Asia erikseen sitten on, että Soundin toimituspäällikkönä T. Alanko on loppujen lopuksi rinnastettavissa Kimmo Valtaseen ja Janne Halmkronaan. Luettuani Soundia 14 vuotta tiedän kyllä, että Alanko suhtautuu musiikkiin intohimoisesti ja tekee levyarvioissa ja haastatteluissa parhaansa tuodakseen hyvää matskua esille, mutta samaan aikaan hänen edustamansa lehti laittaa joka numeronsa kanteen joko Eput, HIM:in, Nightwishin tai Lordin. "Liiketaloudellisessa mielessä" tämä on tietenkin ymmärrettävää, eikä Alanko niitä kansiaiheita päätä, sen tajuan kyllä... mutta eipä Soundikaan tosiaan ole tänä päivänä mikään uuden ja freesin musiikin ylimmäinen äänenkannattaja.
Menevätkö sun mielestäsi Niko sitten esimerkiksi HIM ja Nightwish ihan samaan kategoriaan kuin Idols-tähdet?
Minä tuskin tilaisin Soundia, jos se olisi pelkästään "uuden ja freesin musiikin ylimmäinen äänenkannattaja."
Jep, minusta Nightwishin ja hevi-Arin välillä ei ole pienintäkään tasoeroa. Soveltuvin osin pätee V. Valoon tai kehen tahansa muka-starbaan.
Yllä pop-puritaani Peltosella menevät kyllä puurot ja vellit sekaisin.
Eihän Alanko vaadi, että levy-yhtiöt luopuisivat rahakoneistaan. Ei se Tero aivan niin stupid ole. Se vaan vaatii että bisnestä pyörittävien idolijuttujen lisäksi riittäisi uskallusta hieman yllättävämpään matskuun.
Myös vertaus Soundiin ja sen päällikkötason kirjaltajaan epäonnistuu täysin. En tiedä, kuka on Soundia julkaisevan firman TOIMITUSJOHTAJA, mutta Valtosen Kimmo vastaa asemaltaan juuri tätä. Kimmo päättää ja muut tekevät.
Mitä taas tulee siihen että Soundi heittäisi HIMit ja NW:t roskikseen niin sehän olisi ihan sama kun jos levy-yhtiöt lakkaisivat julkaisemasta sellaista musaa mitä kansa haluaa ostaa.
DOH!
Menee hivenen sivuun, mutta haluan nostaa tähän mielipiteiden vaihtoon myös journalistiset arvot. Onko lehtijuttu siis kategorisesti huono, jos sen aihe ei satu kiinnostamaan?
Kahden tuoreimman Soundin kansijutun kirjoittajana minua kiinnostaa tietää, onko artikkelien (Nightwish, HIM) sisällössä ollut huomautettavaa. Olenko laiminlyönyt jotain tärkeää? Jättänyt paneutumatta aiheeseen? Suhtautunut haastateltaviin ja/tai koko tilanteeseen epäammattimaisesti? Reagoinut liian myöhään?
Näkisin ongelmana vasta sen, jos Soundin kanteen nostettaisiin toistuvasti artisteja, josta ei olla saatu aikaiseksi kunnon juttua joko toimittajien ajan- tai mielenkiinnon puutteen tähden. Kulisseista kerrottakoon, että kansista käydään Kanervan, Alangon ja minun kesken toimituspalavereissa usein värikästä keskustelua. On pakko. Kerran kuukaudessa ilmestyvän lehden kohdalla asia on 2000-luvulla tärkeämpi kuin koskaan aiemmin.
Ja mitä kestoaiheeseen ”uuden ja freesin musiikin” löytämisestä sekä nostamisesta tulee, haluaisin muistuttaa mieliin ’Ensiesittelyssä’-palstan, mutta etenkin ’Demoefektin’. Eipä tule maailmalta äkkiä mieleen yhtään vastaavan kokoista ja vastaavassa asemassa olevaa lehteä, joka säännöllisesti arvioisi ja haastattelisi demobändejä. Nettiversiossamme linjanveto on vain korostunut, kuten etusivulta voi käydä tarkistamassa.
Kyllä minä Silaksen artikkeleita sinänsä pidän ammattitaitoisena journalismina. Juuri viimeisimpien numeroiden kohdalla kansijutut odotetun uuden levynsä julkaisevista megayhtyeistä ovat jopa perusteltuja, vaikka olisinkin tietysti ollut iloisesti yllättynyt, jos joku HIM ei pääsisi uuden levynsä tiimoilta lehden kanteen.
Vaikeammin on perusteltavissa se, että tämäntapaiset yhtyeet ovat usein Soundin kannessa albumien välissäkin, jopa ilman mitään järjellisen oloista perustelua - silloin tulee mieleen, että on valittu bändi, jolla on mahdollisimman paljon faneja, jotta irtonumeromyynti saadaan maksimoitua. Kuten sanottua, tämä on liiketaloudellisesti järkevää, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kiinnostavan journalismin kanssa.
Kestotilaajalle kansiaiheen merkitys on toki lähinnä esteettinen, vaikka kansijutut ovat yleensä myös laajoja ja periaatteessa syövät tilaa mahdolliselta muulta materiaalilta.
Jos puhtaan lahjomattomasti ajateltaisiin, niin kanteen ja laajimman artikkelin aiheeksi tulisi valita artisti tai yhtye, josta saa eniten kiinnostavaa tekstiä aikaan. Näin ei useinkaan ole sellaisten yhtyeiden kohdalla, joista on tehty vastaavia laajoja kansijuttuja parin vuoden sisään monta, ja joiden menestys alkaa olla sillä tasolla, että se väkisinkin rajoittaa artistien halua sanoa mitään aidosti kiinnostavaa. (Ei ehkä hyvä esimerkki juuri tähän viestiin, koska T. Holopainen ja V. Valo nyt ovat rocktähdiksi keskimääräistä valmiimpia vuodattamaan syvimpiä tunteitaan haastatteluissa.)
Kaiken tämän jälkeen on tietenkin pakko sanoa, etten minä näitäkään avautumisia olisi vaivautunut kirjoittamaan, ellei Soundi olisi mielestäni sen verran tasokas ja tärkeä lehti, että soisin sen täyttävän kaikki tässä maassa mahdolliset laatuvaatimukset. Aika usein se täyttääkin, eikä Soundin toimitus tietenkään päätä suomalaisten musiikkimausta.
Hyppää Petrin ohi ja palaan itse aiheeseen.
On selvää, että Idols-formaatti on erittäin tehokas, halpa ja varma (ainakin yhden-kahden levyn osalta) tapa tuottaa uusien artistien levyjä hyllyille. Mutta se mitä tämän jälkeentapahtuu, on eri asia.
Kirjateollisuudessa asia on toiminut jo pitkään niin, että jos esimerkiksi ex-Sammakko Heli Laaksonen sattui myymään 100.000 runokirjaa, käytti Sammakko tästä saamansa rahan kustannustoimintaan: eli Sammakko kykeni yhden hyvin myynneen kirjailijan turvin kustantamaan uutta, kunnianhimoista ja ehkä hieman marginaalisempaa kirjallisuutta. (aitoudesta/paremmuudesta en tässä nyt jauha).
Idols on myynyt, myy ja tulee myymään ja tätä myyntiä SonyBMG voisi käyttää uusien suomalaisten artistien esiintuomiseen. (tosin on muistettava, että asia ei ole aivan näin yksinkertainen globaalin firman kohdalla)
ARI (u know who) RIKKOI LISTAENNÄTYKSEN!
Kyllä munkin mielestä ideaalitilanne on sellainen jossa lehdessä kirjoitetaan valtavirtabändeistä ja oudommatkin jutut saavat pikkasia nurkkia omakseen... Esimerkiksi tulevaisuudessa. Pelkkaa freesiä musiikkia (subjektiivinen juttu) varten on olemassa zinejä, saitteja ja postituslistoja. Eivätkä kaikki valtavirtabänditkään ole automaattisesti huonoja ellei nyt satu kuulumaan johonkin ug/"skene"/indie-talebaniin... ja dogmaatikoistahan ei kannata välittää.
Niko kirjoitti: "Jep, minusta Nightwishin ja hevi-Arin välillä ei ole pienintäkään tasoeroa."
What?!?
Eka nyt vaan sattuu olemaan Suomen paras bändi (mun ja tuhansien muitten mielestä!!!) jonka musa kiinnostaa diggareita kaikkialla, ja tää toinen taas muitten biisejä vetävä karaoke-singer, jota ei Tallinnan laivaa kauemmaksi kannata kuskata.
Alanko kirjoittaa mm. näin: "Montako edes kelvollista levyä ovat Idols-menestyjät tehneet?"
Kyllä mä tähän vastauksena nostaisin esiin ainakin Jani Wickholmin joka on aidosti lahjakas multi-instrumentalisti ja tekee hienoa musaa genressään ja vaikuttaa myös aidosti vilpittömältä kaverilta!!! Muuten kyllä Alanko on täysin oikeassa!
Toi blogi menee metsään, kun siinä aletaan jakamaan musaa hyvään ja huonoon.
Ei sillä o mitään merkitystä, onko idols-musa hyvää, kelvollista vai paskaa.
Sillä vain on merkitystä, että yks maan suurimmista firmoista on sitoutunu yhden kansainvälisen formaatin hyödyntämiseen ja jättää muun duunin tekemättä.
Musiikille ei o vahingoksi, vaikka roska meniskin kaupaksi. Musiikille on vahingoksi, jos mitään muuta ei tuoteta kuin sitä roskaa.
Minusta Ari on ookoo. Ari olisi sopivassa bändissä saattanu lyödä itsensä läpi (siis jos Ari tulis toimeen bändissä, kaikki ei tule, ja Arilla taitaa olla liikaa sitä keltasta nestettä nupissa, mutta ei siitä sen enempää, kun en sitä tunne)
Wickholmin Janin tunnen. Se on musikaalinen tyyppi.
Alangolle vielä: ei isojen levy-yhtiöiden "fokus" ole koskaan ollut mahdollisimman hyvän musiikin julkaisemisessa.
Koko ajatus naurattaa alan miestä ja osoittaa, miten vähän rokkitoimittaja bisneksestä tajuaa.
Tero Alanko puuttui minusta hyvään asiaan. Raha rauhoittaa, sanotaan ja näillä Idols artisteillahan sitä on tehty. Musiikin suurkuluttajana olen kuitenkin myös kiinnittänyt huomiotani siihen tapaan, miten. Erityisesti se sattui silmääni kun artikkelissakin mainittua Roni Trania (minulla ei mitään Ronia vastaan) yritettiin saada kansan suosioon=myymään. Muistaakseni Iltalehti kirjoitti sivukaupalla kaverista ja samoin Yleisradio antoi listaohjelmissaan ko. levy-yhtiön tuotantopäällikölle puheaikaa artistin buffaamiseksi virallinen lista ohjelmassa, että täältä noustaan! Enpä ole usein kuullut vastaavaa ja miten se oli yleensä mahdollista? Rahallinen panostus oli tältä osin ilmeisesti menossa hukkaan. Säännönmukaisesti ko. Idolslevyt nousevat myös Ylen soittolistoille, vaikka siellä vannotaan merkittävämmän musiikin puolesta, jota Tero Alanko perää kirjoituksessaan. Kuten artikkelissa todetaan, niin tähän varmaan syyllistyvät muutkin monikansalliset levy-yhtiöt, joiden minäkin toivoisin julkaisevan monipuolisempien taiteilijoiden monipuolisempaa musiikkia ilman, että euron kuvat kiiltää joka kohdissa silmissä.
http://www.nytimes.com/2007/09/02/magazine/02rubin.t.html?
Tuolta löytyy hieno, pitkä artikkeli Rick Rubinista, jonka Sony/Columbia palkkasi pelastamaan nahkansa. Rubin on tahkonnut kunnioitettavasti rahaa, mutta kyllä miehen tekemisissä on selvästi mukana myös aito fanitus ja innostus uusien artistien löytämiseksi.
Ja tämäkin vielä Eicca Toppinen ja Hanna Pakarinen yhteistyössä.
Mites te edes Soundin toimituksessa alennuitte julkaisemaan sivuillanne jutun ja jopa haastattelemaan Pakarista (sehän on se "idols-euroviisu-tähti" )
Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Silti varmuuden vuoksi omassa kopissa. Siis tällaista lasketellaan CMX sivuilla, mutta eipä olla tänne mitään uskallettu kommentoida.
[26.8.2007]
Alangon Tero latelee tylyhköä tekstiä SonyBMG:stä ja muistakin "kolmesta suuresta" uudessa Soundissa; rahat revitään sieltä, mistä ne helpolla irtoavat, eikä menestyvien kiinnitysten vanavedessä seuraa omintakeisempia ja kunnianhimoisempia bändejä tai artisteja. Pakko sanoa, että asiaa taitaa puhua.
Toisin kuin vaikkapa kirjankustantajilla, levy-yhtiöillä ei ole koskaan ollut yhtiöjärjestykseensä kirjattuna yleishyödyllisiä tavoitteita. Niiden tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Enimmäkseen ne tuottavat siis lyhytikäistä käyttötavaraa. Joskus siinä sivussa syntyy muutakin. Onneksi. Nyt koko toimiala on maalannut itsensä lähelle nurkkaa. Suomalaiset levyfirmat eivät ole mitään suuryrityksiä. Lähimmässä marketissasi on enemmän työntekijöitä kuin isossa suomalaisessa levylafkassa. Mutta totta, ilman rohkeutta ei synny uutta.
Eihän tästä asiasta voi enää ihminen fiksummin kirjottaa!!!Ainenkaan ihminen joka tajuaa musiikista vähänkään enempää kun A Koivusen ja muut vitun kekkapellet. Heviäpä hyvinnii..joopa joo.!!!HYvä Tero!!!!!!!!!!!!!