Ainakin Suomessa ns. korkeakulttuurin ja sen populäärimman vastaparin välinen kärhämä on kuin poikkeuksellisen itsepintainen rengaspalo. Se ei koskaan oikeastaan roihahda liekkeihin, mutta aina jossain kytee.
Hajusta sen tietää. Sitä voi olla vaikea paikantaa, mutta pientä kroonista nokan nyrpistelyä on vaikea välttää.
Lähimmäksi avointa nujakkaa päästään yleensä tukirahoista keskusteltaessa. Eikä syyttä. Valtion politiikkaa tällä alueella ei mielestäni ole vielä koskaan kauhean pätevästi perusteltu. Onhan se kai kiva että kahdeksasta tusinaan vuotta kouluttautuneille ammattilaismuusikoille voidaan tarjota se keskiluokkainen elämä jonka he kokevat ansainneensa istumalla ilmaisella koulunpenklillä kaikki nuo vuodet, mutta kuinka monta heitä mahtuu Helsingin puu-Käpylään tai muiden kaupunkien entisiin, sittemmin saneerattuihin työläiskortteleihin?
Nyt uusin osoitus ns. korkeakulttuurin asemasta valtiovallan lellipentuna tulee verottajalta, tuolta vahvalta sub rosa kulttuurivaikuttajalta:
Ylitarkastaja Lahden kommenteista saa sellaisen käsityksen että ns. korkeakulttuuri ansaitsee suoraa ja epäsuoraa valtion tukea koska se saa jo valmiiksi niin paljon valtion tukea. Joseph Hellerin veroinen Catch 22.
