Rock’n’roll-novellisti – Tarkkailuluokalla Lopunajan mies

Tarkkailuluokka-sarjassa esitellään Soundin toimituksen uusia suosikkeja.
15.8.2016 14:36

Lopunajan mies syntyi, kun Einari Stylman lähti mukaan toisen hämeenlinnalaissyntyisen popparin, Matti Johannes Koivun roudariksi pohjoisen kiertueelle. Reissulla Koivun kanssa keskustellessa Stylmanille kristallisoitui, mitä hän halusi tehdä. Vanhat englanninkieliset bändit olivat jääneet treenikämpille, mutta nyt hän uskaltautui kokeilemaan tekstittämistä suomeksi.

Pelkkään hyvään ajatukseen ei Lopunajan mies kuitenkaan tukeutunut, vaan Stylman kasasi folk- ja bluesbiisejään varten ison yhtyeen.

– Kun aloitin tekemään musaa, en oikein osannut soittaa kitaraa. Ajattelin että kompensoin sitä kasaamalla valtavan, seitsenhenkisen bändin, johon tuli Moision Laura ja muita frendejä.

”Parhaimmillaan kukaan ei katso sitä puhelinta, vaan kaikki elää sitä musiikkia.”

Moisio jäi muiden kiireidensä takia pois ja lopulta yhtyeen primus motor olikin taas yksin. Lopunajan mies ei silti ole Stylman itse.

– Lopunajan mies ei ole niinkään hahmo, vaan jonkinlainen oma teoksensa. Ei se ole bändikään, vaan se voi tarkoittaa yhtäkin tyyppiä. Mutta tällä hetkellä se on rokkibändi ja -show.

Debyyttialbumilla Alussa oli Lopunajan mies ei folkia tai bluesia ole juurikaan enää jäljellä. Modernisti tuotettu levy sykkii hengästyttävän rockin ja tanssittavan popin hengessä. Biisit elävät tästä eteenpäinkin, kun ne livenä esitetään astetta orgaanisemman bändin kanssa. Roots-vaikutteet vaikuttavat sittenkin kaiken taustalla.

– Kun soitan yksinäni, niin silloin palataan juurille, sinne porstualle soittelemaan. Nyt ne vaan on piilotettu sinne jytinän ja jyrskeen alle. Tehdessä innostui vähän kokeilemaan kaikkea. Alun perin mulla oli ajatuksena kuivempi levy.

Paljon Lopunajan miehen ydinajattelusta voi löytää Piru vie puolet -videosta, jossa Stylman tanssii antaumuksella yksin. Se on hyvä esimerkki artistin heittäytymisestä. Tuo sama liekkeihin syttymäisillään kipinä on vahvana määrittelemässä myös Lopunajan miehen musiikkia.

– Jos ajattelee rokkia musiikkina, niin se on läsnäoloa. Etenkin livenä se on se tila missä esiintyjät ja yleisö ovat. Parhaimmillaan kukaan ei katso sitä puhelinta, vaan kaikki elää sitä musiikkia.

”Kun soitan yksinäni, niin silloin palataan juurille, sinne porstualle soittelemaan”

Stylmanin kiihkeä laulutyyli on yksi yhtyeensä kiintoisimpia yksityiskohtia. Se tuo mieleen Eagles Of Death Metalin Jesse Hughesin pelkistetyn, ylitulkinnan rajoilla olevan eläytymisen.

– Nicolas Kivilinna sanoi, että mulla on paljon erikoisia sanamuotoja ja sitä myöten hiffasin, että aika paljon mennään kielen soinnin ja twängäämisen kautta. Kyllä mua itseänikin ärsyttää jotkut vokaalien venytykset turhissa kohdissa. Mutta noissa jutuissa se kuuluu asiaan, kun mun laulutyyli on tollainen.

Stylman kertoo saaneensa palautetta, ettei sanoista saa aina selvääkään.

– Se on tavallaan tullut mulle yllätyksenä, mutta kyllä mä sen tavallaan ymmärrän. Mutta tarviiko niistä kaikista saada selvää? Vaikka monet Dave Lindholmin biisit, en tiedä yhtään mitä niissä sanotaan. Ne voi kuulla monta kertaa eri tavalla. Se tulkinnan monimuotoisuus on osa sitä musaa.

Artisti itse vertaa albumin nimeä näytelmään, vaikka vierastaakin teatterin ennalta sovittuja rooleja. Omasta elämästä inspiroituneet, tarinoiden muotoon puetut tekstit nivoutuvat yhteen.

– Käsitän sen enemmän kronologisena rock’n’roll-novellikokoelmana. Siinä on yhtenäinen teema, vaikka edes kertoja ei olisikaan kaikissa biiseissä sama.

Teksti: Antti Luukkanen
Julkaistu alun perin Soundissa 5/2016

www.facebook.com/Lopunajanmies

 

 

 

Lisää luettavaa