Absoluuttinen Nollapiste 25 vuotta! Tommi Liimatta muistelee haastattelussa menneitä ja pohtii nykyisiä

Maailman paras Absoluuttinen Nollapiste julkisti tänään videon, jolla yhtye lukee ääneen kiitoksensa kaikille bändiä seuranneille sen 25-vuotisen olemassaolon aikana. Niin, tämäkin omalaatuinen orkesteri on toiminut jo neljännesvuosisadan ajan – yhtye perustettiin 2.8.1991.

Kysyimme juhlapäivän kunniaksi laulaja Tommi Liimatalta, millaisia ajatuksia pitkä ura ja ohi vierineet vuodet miehessä herättävät. Lue haastattelu kiitosvideon alapuolelta. Kattavampi Liimatta-haastattelu on luvassa seuraavassa Soundi-lehdessä, joka ilmestyy 19. elokuuta, joten muista ottaa sekin haltuun.

Onneksi olkoon, Absoluuttinen nollapiste! Kiitos itsellenne kaikesta ja kauan jatkukoon taipaleenne!

Millaisia ajatuksia se sinussa herättää, että nuorukaisina aloittamanne yhtye on nyt varttunut neljännesvuosisadan ikäiseksi?

”Mehän oltiin ensimmäisinä vuosina välillä aika riitainenkin sakki. Yksi jos toinenkin lähti treeneistä ovet paukkuen, myös minä. Bändi oli hajoamisen partaalla muun muassa kesällä 1995, ja valmiiksi treenattu Muovi antaa periksi -lp oli jäädä tekemättä. Nuori mieli kuohui. Joten ihmeenä olisin pitänyt silloin edes kymmenen vuoden ’uraa’.”

Mehän oltiin ensimmäisinä vuosina välillä aika riitainenkin sakki. Yksi jos toinenkin lähti treeneistä ovet paukkuen, myös minä.
– Tommi Liimatta

Millaisen jäljen toivot yhtyeesi jättäneen suomalaisen musiikin aikakirjoihin?

”Meillä on liiankin hyvä kuva vaikkapa 1960–70-lukujen musiikkimaailmasta, koska aika on tasinut näkymättömiin sen roskan, jota silloinkin suurin osa musiikista oli. Voi jopa olla, että meistä muistetaan vain ulkoinen olemus ja siitäkin vain varhainen toppatakki-look.”

Miten suomalainen musiikkikenttä on mielestäsi muuttunut 25 vuodessa? Millä vuosikymmenellä se on ollut hauskimmillaan?

”Aloittaessamme vinyyli oli vielä voimissaan, ja nyt se on taas kysytty äänitemuoto. Radiomafia oli hieno, rohkea kanava, joka soitti aika paljon meidänkin biisejämme. Myös isommilla festareilla otettiin mielestäni esiintyjävalinnoissa enemmän iloisia riskejä. Toisaalta nyt tuntuu olevan runsaammin pieniä festareita, jotka pyrkivät rakentamaan oman, ainutlaatuisen ilmeensä. Nykyajassakin on kipinää ja yritystä. Mutta kiinnostaa nähdä, miltä sitten näyttää, kun nämä 1940–50-luvuilla syntyneet legendapapat lopullisesti lakkaavat kiertämisen.”

Jos toisimme aikakoneella vuoden 1991 Tommi Liimatan katsomaan, millaiseksi hänen ystäviensä kanssa perustama yhtyeensä on ajan mittaan varttunut, mitä hän mahtaisi sanoa?

”Aikakoneella tänne tuotu Tommi ihmettelisi varmaankin sitä, miten paljon samaa henkeä bändissä yhä olisi. Että tärkeää on myös biiseistä ja musiikista puhuminen, ei vain sovittaminen ja soittaminen.”

Entä minkä neuvon antaisit tuolle uudesta yhtyeestään innoissaan olevalle nuorelle miehelle?

”Neuvoisin, ettei kannata aina kirjoittaa biisiä ihan tukkoon: hengityspaikkoja ja ylimenosiltoja saa käyttää. Ja ettei tarvitse niin kauheasti pelätä sellaista sointukuviota, jota joku muukin on joskus käyttänyt. Ja että suoraan kysymykseen voi antaa suoran vastauksen.

Mutta ei 15-vuotias Tommi olisi minua kuitenkaan kuunnellut. Ei, koska hän oli niin innoissaan ja niin oikeassa.”