AC/DC:n paras albumi? Jos asiaa kysyttäisiin vaikkapa tuhannelta AC/DC-diggarilta – niin diehard-osaston faneilta kuin hieman kevyemmin yhtyeeseen suhtautuvilta – niin listan kärjessä komeilisivat mitä todennäköisimmin Back In Black ja Highway To Hell. Eikä siinä mitään, molemmat lukeutuvat helposti maailman parhaiden rockkiekkojen harvalukuiseen joukkoon.
5. toukokuuta 1978 – tasan neljäkymmentä vuotta sitten – kuitenkin ilmestyi AC/DC-albumi, joka on näitä kahta parempi… tai ainakin kokonaisvaltaisesti mielenkiintoisempi. Tähän mielipiteeseen voi hyvinkin vaikuttaa se, ettei kohti lopullista maailmanvalloitusta kohti kumartaneelta Poweragelta löydy yhtään Highway To Hellin tai You Shook Me All Night Longin kaltaista totaalisesti puhki soitettua raitaa, vaikka Sin City onkin ollut vahvassa osassa AC/DC:n livesettejä menneiden kymmenien vuosien aikana.
Klassisen kokoonpanon (Bon Scott – laulu, Malcom Young – kitara, Angus Young – kitara, Cliff Williams – basso ja Phil Rudd – rummut) toiseksi viimeinen yhteinen studioalbumi on syystä tai toisesta jäänyt ”suuren yleisön silmissä” aina edellä mainittujen pitkäsoittojen varjoon, vaikka käsittämättömällä draivilla soitetulta ja lauletulta Poweragelta ei löydy yhtään heikkoa hetkeä.
AC/DC:n (tuon ajan) hengästyttävien keikkojen henkeä tihkuva levy on yllättävänkin vaihteleva: Down Payment Bluesin hieman melankolisesta (”I’ve got holes in my shoes / And I’m way overdue / down payment blues”) ja What’s Next To The Moonin… no, keinuvista tunnelmista on pitkä matka Riff Raffin ja Rock ’n’ Roll Damnationin raivoisiin riffimyrskyihin – tai no, pitkä matka ainakin AC/DC:n mittapuulla. Niin, kuinka monesti olet kuullut sen ”kekseliään” väittämän, että tämä australialaisyhtye on tehnyt yhtä ja samaa levyä (tai jopa biisiä) kaikkien näiden vuosien ajan?
Huomionarvoisia ovat myös Harry Vandan ja George Youngin tuottaman vajaan 40-minuuttisen Poweragen tekstit. Machomiesten machomies Bon Scott kirjoittaa paljon sydänsuruistaan ja tyhjistä taskuistaan (”I got myself a Cadillac / but I can’t afford the gasoline”), mutta auringon pilkahduksia tuntuu silti näkyvän risujen välistä pahimpanakin päivänä (”Take a chance / while you still got the choice”). Peukun noston arvoista on toki myös se, että Let There Be Rockin sekä Highway To Hellin ”jyrkimmin seksistiset” lyriikat loistavat poissaolollaan.
Eikä unohdeta sitäkään, että pysäyttämättömällä panssivaunuriffillä eteenpäin rynnivä Kicked In The Teeth, angstinen purkaus petetyksi itsensä tuntevalta mieheltä (”Kicked in the teeth again / sometimes you lose, sometimes you win”) on eräs rockhistorian ärhäkimpiä levyn päätösbiisejä. Kappaleen (ja albumin) loppuessa fiilis on lähinnä sellainen ”nyt muuten tuli nyrkkiä nenään ja monoa hampaisiin, mutta täytyypä silti laittaa tämä uudelleen soimaan saman tien”.
AC/DC nousi jättiläismäiseen kansainväliseen suosioon vasta Poweragea seuranneilla pitkäsoitoilla, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että kokonaisuutena Powerage on AC/DC:n kekseliäin, sielukkain ja tasavahvin pitkäsoitto.
Ai niin, Powerage oli viime vuonna menehtyneen Malcolm Youngin – siis AC/DC:n sydämen – oma suosikki: ”I know a lot of people respect it. A lot of real rock and roll AC/DC fans, the real pure rock and roll guys. I think that’s the most under-rated album of them all.”
