Kommentti: 1990-luvun nuorten maailma tuntuu yhtäkkiä ammottavan tyhjältä

Maailma muuttui 18. toukokuuta peruuttamattomalla tavalla. Eikä pelkästään musiikkimaailma, vaan kokonaisen yhden aikakauden nuorten sielunmaisema.

Puhun nyt meistä, neljääkymppiä lähestyvistä tai kenties sen jo ohittaneista 1990-luvun alkupuoliskon nuorista. Niistä, jotka ihmettelivät musiikkilehdistä ja MTV:stä, kun kasarivuosien räikeys ja pöyhkeys vaihtui pikavauhtia 1990-luvun pessimismiin.

1980-luku turposi, sai ähkyn ja tuupertui lopulta omaan poskettomuuteensa. Kun yleisö kyllästyi Poisonin kaltaisiin kitararockin puudeleihin, alkoi syntyä tilaa uusille tuulille. Sen täyttivät esimerkiksi Nirvana, Alice in Chains, Stone Temple Pilots ja Soundgarden.

Musiikkimedia keksi niputtaa nämä keskenään varsin erilaiset bändit yhteisen nimikkeen alle. Syntyi grunge, joka saneli tyylin kokonaiselle sukupolvelle.

Nyt tuon sukupolven äänitorvet alkavat olla poissa.

Kurt Cobain tietysti kuoli jo vuonna 1994. Layne Staley oli seuraava, hän menehtyi kahdeksan vuotta myöhemmin – sattumoisin samalla päivämäärällä kuin Cobain.

Scott Weilandin vuoro tuli vuonna 2015. Chris Cornell oli joukosta ensimmäinen, joka selviytyi viisikymppiseksi.

Cornellin kuolinsyy on vielä hämärän peitossa. Muuten ryhmän viimeiset hetket heijastelevat grungevuosien mielenmaisemaa: Cobain teki itsemurhan, Weiland ja Staley vetivät yliannostuksen.

Aikakauden tunnetuimmista nimistä on jäljellä enää Pearl Jam, joka kulkee omia polkujaan kaukana sivussa valtavirrasta. Tai no, Smashing Pumpkins voisi jossain laskelmassa olla sekin mukana, vaikka yhtye ei grunge-aaltoon varsinaisesti kuulunutkaan.

Tätä kirjoittaessa on tyhjä olo. On kummallista, kun kokonainen aikakausi on muuttunut äkisti vain etäiseksi luvuksi populaarimusiikin historiankirjoissa.

Se tuntuu siksikin oudolta, että paljon vanhempien musiikkitrendien edustajat ovat yhä vahvasti keskuudessamme.

Paul McCartney ja Rollarit keikkailevat kuten ennenkin. Robert Plantin ääni on yhä terässä. Iggy Pop riehuu lavalla kuin heikkopäinen. Bruce Springsteen vetää neljän tunnin keikkoja.

Grungesta on kuitenkin enää muisto jäljellä.

Kenties tämä tasoittaa tietä tyylin uudelle tulemiselle. Kenties joku seuraavista sukupolvista samaistuu 1990-luvun alun nihilistisyyteen ja löytää nämä bändit, joiden laulajat poistuivat keskuudestamme aivan liian nuorina.

Nyt ei kuitenkaan jaksa ajatella niin pitkälle. Menee hyvä tovi, ennen kuin tottuu maailmaan, jossa lapsuuden sankarit ovat poissa.

Hyvästi, kaikki te neljä. Näin sen nyt sitten oli mentävä.