”Perunat penkkiin vaikka maa on roudassa” – Juhlakiertueensa aloittavan Diablon keulakuva muistelee kivikovaa läpimurtoa

Kalajoen hyisiltä rannoilta (muun muassa) Tampereelle asemapaikkansa aikoinaan vaihtanut Diablo aloittaa kaksikymppisiä juhlistavan Suomen-kiertueensa Turun Gongista perjantaina 27. tammikuuta. Emme todellakaan suosittele rundin missaamista. Lisätietoja löytyy täältä.

Kovia odotuksia herättävän kierroksen kunniaksi Soundi päätti nostaa esiin orkesterin läpimurtokiekko Renaissancen, joka ilmestyi talvella 2002 – siis aika tarkkaan viisitoista vuotta sitten.

Laittakaapa huviksenne (tai piruuttanne) soimaan Renaissancen avausnumero Angel tai vaikkapa livebravuuri Icon Of Flesh. Meinaavat muuten toimia edelleen niin pirusti. Ja niinhän siinä aikoinaan kävi, että myös Soundin Marko Säynekoski diggasi levystä.

Nyt kävi onneksi niin mukavasti, että Soundi onnistui tavoittamaan ”rundikiireisen” laulajakitaristi Rainer Nygårdin ja seurauksena oli tällaista tarinointia.

Milloin olet viimeksi kuunnellut Renaissancea?

– Kyllä siitä taitaa olla jo useita vuosia. Muistan silti tuolloin ajatelleeni, että yllättävän hyvin levy on kestänyt aikaa, vaikka ihan tuotannonkin puolesta. Soundi iskee päin näköä ja bändi kuulostaa nälkäiseltä. Niin kuin pitääkin.

Mitä muistat Renaissancen säveltämisestä ja sanoittamisesta?

– Ilmassa oli riskisti sellaista ”näytetään niille, perkele” -asennetta. Levyn nimestäkin voi päätellä, että olimme tuolloin jonkin uuden, elinvoimaisen ajan kynnyksellä. Debyyttialbumi (Elegance In Black, 2000) oli jäänyt ostavalta yleisöltä ja keikkajärjestäjiltä sen verran katveeseen, että tilanne suorastaan piiskasi meitä pistämään perunat penkkiin, vaikka maa oli vielä roudassa. Tuolloisen pehtoorimme, Poko Rekordsin Epe Heleniuksen kuullessa demoja hän oli jäljestä niin vakuuttunut, että markkinointibudjettiin saattoi tulla yksi nolla lisää.

– Marko (Utriainen, soolokitara) muistelee albumin musiikin syntyneen suhteellisen vauhdikkaasti. Tällä levyllähän kaikki materiaali oli aivan tuoretta, siinä missä ensilevy pohjautui lähinnä Princess-ep:hen (1999). Osansa säveltäjämestari Utriaisen innostukseen oli myös hiljan markkinoille saapuneet mallintavat kitaraetuasteet, sillä niiden avullahan oli eri helppoa saada siedettävä soundi aikaiseksi ihan kotiolosuhteissakin. Nykyisenkin ohjelmiston eräänlainen vakiokasvo Icon Of Flesh on kuuleman mukaan syntynyt ensimmäisenä.

– Sanoituksia muistan rustanneeni julkaisua edeltävänä kesänä Kalajoen Pohjankylällä sijaitsevan pellon laidalla ruutuvihko kädessäni. Levyn avausbiisin innoittajana taas on ollut eräs Tampereen Pakkahuoneella sattunut käsirysy, jonka seurauksena mursin vasuristani pikkusormen. Jäätelötikku ja pari hiuslenkkiä eivät tainneet olla aivan parhaat vaihtoehdot lastaksi, kun sormi on jäänyt lopullisesti vähän huolimattoman näköiseksi.

Oliko yhtyeellä erityisiä tavoitteita Renaissancen suhteen?

– Ihan ensimmäinen tavoite oli saada tilaa miksaajana toimineen Karmilan Mikon kalenteriin. Onneksi Torvisen Juha (Pokon silloinen A&R) antoi meille rahaa Mikon palkkaamiseen.

– Ensimmäisestä levystä viisastuneena olin myös päättänyt, että laulusta pitää karsia kaikua lukuun ottamatta kaikki keinotekoinen efektointi pois.

– Itse musan suhteen en muista, että oliko meillä sen ihmeempiä prinsiippejä – paitsi jalostaa hommaa eteenpäin siitä mihin oltiin ekalla levyllä jääty. Jälkikäteen tarkasteltuna voi kyllä huomata, että ehkä ne jonkinasteiset asennemetallivaikutteet alkoivat jäädä tuossa kohden enemmän taka-alalle.

Niinpä. Soundin Renaissance-arviossa todetaan: ”Diablo on astellut edellisestä levystään eteenpäin harvinaisen suurin askelin. Jos edellinen oli suoraviivaista junttaamista asennemetallin hengessä, bändi on uutuudellaan noussut täysin uusiin sfääreihin.”

– Heikin (Malmberg, rummut) liittyminen bändiin on varmasti se suurin yksittäinen tekijä tässä kehityksessä. Hän vapautti meidät kaikista rajoituksista ja mahdollisti teknisemmänkin kaman toteuttamisen – tosin säästeliästähän se meidän ”progeilu” on silti ollut. Muistan kyllä Markon aikoinaan hihitelleen, että nyt voidaan pistellä vaikka kuinka pahaa kamaa ja Heikki kyllä toimittaa. Tähän päivään mennessä ei ole tarvinnut perua näitä sanomisia, hahhah!

Missä mitassa Renaissancen materiaalia kuullaan tulevilla juhlakeikoilla?

– Aika säästeliäästi kumminkin. Ehkä yhden tai kahden biisin vahvuudella. Setissä alkaa siltikin olemaan ajelua melkein parin tunnin edestä…

Otetaanpas tähän vielä vähän lopputunnelmia: