Rakasta ja tule rakastetuksi – Soundi-palkinto Jussi Lehtisalolle

Vuoden 2017 Soundi-palkinnon saa porilainen säveltäjä, basisti ja levy-yhtiö-yrittäjä Jussi Lehtisalo.

Jussi Lehtisalo ja Taatto Taivahinen kohtasivat Porin kauppahallissa.
(c) Mikko Meriläinen / Soundi

Ensisijaisesti vuonna 1991 perustetun Circle-yhtyeen nokkamiehenä tunnetuksi tullut Jussi Lehtisalo (s. 1972) on Suomen marginaalikentän omaleimaisimpia, arvostetuimpia ja ehdottomasti ahkerimpia tekijöitä. Discogs-tietokannasta miehen nimi löytyy lähes 250 äänitteen krediiteistä. Pelkästään Circlen katalogiin mahtuu noin 30 studioalbumia ja parikymmentä livealbumia.

Pari sooloakin tehneen Lehtisalon diskografiasta löytyy lisäksi albumeita sellaisille yhtyeille kuin Pharaoh Overlord, Steel Mammoth, Rättö ja Lehtisalo, Ektroverde, Arkhamin Kirjasto, Aktor, Bensiini, Sakset, Slussenanalys ja lukuisat muut.

Oman muusikonuransa ohella Lehtisalo on tehnyt merkittävän työn omistamansa Ektro Records -levy-yhtiön kanssa. Ektron ja sen alamerkkien kautta hän on saattanut maailmaan mittavan määrän hyvin erilaisten artistien julkaisuja metalista punkiin ja vaihtoehtorockista avantgardeen.

Jussi Lehtisalo on syntynyt Porissa ja asunut siellä käytännössä koko elämänsä. Sopii siis kuvioon, että myös Soundi-palkinnon, eli Taatto Taivahinen -patsaan, hän ottaa vastaan missäpä muuallakaan kuin Porin kauppahallin kahvilassa.

Mies on tunnustuksesta silmin nähden liikuttunut.

– Voi hittolainen, tämähän on hieno! Näyttää vähän Obelixiltä, hihkaisee Lehtisalo patsaan saatuaan.

Hän kertoo hymyillen edellisviikosta, jolloin oli kirjoittamassa nimmareita Iron Magazinen (tuore yhtye Danko Jonesin kanssa) levyihin Porin levykaupassa. Vinyylejä ei mennyt määrällisesti kovinkaan paljon, mutta jokainen nimikirjoitus tuntui tärkeältä.

– Tajusin, että se tuntematon ihailu on tärkeää etenkin meille taiteen tekijöille. Että on olemassa joku, joka ihailee sellaisen ihmisen taidetta, joka ei kuulu hänen ystäväpiirinsä. Sillä ei ole merkitystä, että onko se määrä yksi vai miljoona, sen olemassaolo on tärkeää sinällään.

– Nuorena poikanakin, kun mä kävelin tuota kävelykatua, mä ajattelin, että olisipa kiva kun tuolla olisi joku tyttö, joka katsoisi ihaillen että tuolla menee Lehtisalon Jussi. Että onpa upea tyyppi!

Sen sanottuaan Lehtisalo naurahtaa hieman vaivaantuneena. Omakehu tuntuu olevan hänelle äärimmäisen vaikeaa, ja vaikka kuinka yritän udella hänen omaa näkemystään siitä, kuinka vaikutusvaltainen tai merkittävä hahmo hän on suomalaiselle musiikkikulttuurille ollut, kääntyy vastaus aina yhteistyön ylistykseen. Siihen, kuinka vuorovaikutteisen yhteistyön kautta ”vaillinaisen yksilön” ominaisuudet muodostuvat uniikin taiteen raaka-aineeksi.

”Taiteen tehtävä – ja samoin meidän ihmisten tehtävä toisillemme – on inspiroida muita ihmisiä elämään.”

– Uskon enemmän jääkiekkoon kuin hiihtoon, toteaa urheiluvertauksista pitävä Lehtisalo. – Joukkueurheilussa rakentuu jotain yliaistillista, johon ei yksilön aivoilla ole pääsyä.

– Mun mielestä taiteen tehtävä ei ole olla se oma erinomainen itsensä, minunkaan tehtävä ei ole olla oma erinomainen itseni, vaan taiteen tehtävä – ja samoin meidän ihmisten tehtävä toisillemme – on inspiroida muita ihmisiä elämään. Se, että rakastaa jotain asiaa, vaikka musiikkia, niin siitä hyvällä tuurilla seuraa myös rakastetuksi tulemista.
Lehtisalo näkee, että taitelijan rooli on oppia tunnistamaan itsestään inspiraatio, ja että jokaisella ihmisellä on siihen mahdollisuus, jos siihen vain uskaltaa ryhtyä.

Taas tulee urheiluvertaus. Lehtisaloa harmittaa, että suosikkijoukkueensa Ässien pelissä ei huomio kiinnity niinkään pelin yksityiskohtiin vaan lopputulokseen.

– Kun mä näen mun suosikkipelaajan tekevän jotain ylitsepääsemättömän ovelaa, tai jopa epäonnistuvan, ja näen siitä seuraavat tunnekuohut ja nousemisen, niin se on vähän kuin seuraisin ystävieni elämää. Tai omaa elämääni.

Lehtisalosta on väärin, että meidän odotetaan elävän kulttuurissa, jossa jokainen hetki on kuin työhaastattelu, jossa pitää pyrkiä parhaimpaansa.

– Joskus mietittiin vitsinomaisesti elämän tarkoitusta. Mun vastaus siihen on, että rakastaa, tulla rakastetuksi ja oppia tulkitsemaan sisimpänsä ääntä.

Soundi-palkinto tulee Lehtisalolle sikäli osuvaan aikaan, että hän on viime aikoina huomannut kyseenalaistavansa omien tekemistensä merkitystä. Hän on pohtinut paljon omaa rooliaan taiteilijana (määre, jota hän ei suostu käyttämään itsestään koska kokee, ettei ole taiteilijaksi riittävän rohkea) sekä etenkin valtavirtakulttuurin ulossulkevaa suhtautumista marginaaliartisteihin.

– Mä näen vallitsevassa kulttuurissa eutanasiatyyppistä toimintaa, Lehtisalo toteaa.

– Se muistuttaa primitiivikansoja, joilla pahin kidutus oli se, että suljetaan joku täysin oman yhteisön ulkopuolelle.

”Kaupallisella alallakin pitää olla vastuu siitä, että heidän toimintansa vie tätä maailmaa jotenkin järkevämpään, ylevämpään tai kauniimpaan suuntaan.”

Lehtisalo myöntää olevansa idealisti, ja se puskee läpi hänen puheistaan koko ajan. Ehkä pistävimmin silloin, kun hän puhuu kaupallisten toimijoiden moraalin puutteesta.

– Kaupallisella alallakin pitää olla vastuu siitä, että heidän toimintansa vie tätä maailmaa jotenkin järkevämpään, ylevämpään tai kauniimpaan suuntaan.

Lehtisalo ei haluaisi kenenkään joutuvan vanhana katumaan niitä arvoratkaisuja, joita on työelämässä tehnyt.

– Ne tunnit tulevat olemaan pitkiä, kun sä mietit, että ainoastaan sen takia tehtiin niin, koska pelättiin että jos me ei olla ilkeitä, niin kilpailija on. Sen takia jatkuva kilvoittelut aiheuttaa sen, että etiikka ja moraali laskevat.

– Taiteen maailma ei saisi olla syrjivä. Mulla on levy-yhtiö, joka on toiminut mielestäni aina relevantisti, tehnyt taiteellisesti korkealaatuisia otantoja kulttuurista, tarjonnut vaihtoehtoja ja näkökulmia… Ja kun mä näen työssäni koko ajan tätä kulttuuria, joka on relevanttia, mutta jota ei kuitenkaan oteta mukaan, niin se mua jaksaa hämmentää.

Lehtisalo kokee, että etenkin sosiaalisen median myötä valtavirta on tavallaan ulkoistanut marginaalin löytämisen kuluttajalle. Enää edes Yle ei pidä riittävästi huolta siitä, että kulttuuri näyttäytyisi kuulijoille koko kirjossaan.

– Silloin kun Radiomafian erikoisohjelmien toimittajat, siis Leena Lehtinen, Ilmestyskirjan Hilu, Ursula Ryynänen, Ilkka Mattila ja muut, soittivat meidän kuppaisia demonauhoja ennen Led Zeppeliniä ja CCR:n jälkeen, meille tuli vääjäämättä sellainen olo, että me ollaan olemassa ja meillä on joku merkitys.

Lehtisalo pitää arvokkaana kulttuuria ja luomista sinänsä, arvottamatta niinkään sen lopputuotetta. Hän havainnollistaa, kuinka instrumenttinsa täydellisesti taitava muusikko ja hädin tuskin soittaa osaava aloittelija ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Sama pätee kotona äänitettyyn omakustanteeseen tai ison budjetin soittolistapopiin. Molempien taustalta löytyy sama ”inspiroituneen ihmisen sydämen ilo, onni ja autuus”.

– Ainoastaan lopputuote on erilainen, mikä on mun mielestäni hyvin pintapuolinen tarkastelukulma.

– Siksi mä en ole koskaan ollut huolissani ”huonosta musiikista”. Olen ajatellut, että ok, tuon tyypin musa on minusta ihan hirveää, mutta se tekee sitä tosissaan ja sen ainoa ongelma on se, ettei se koskaan oppinut soittamaan. Mutta se on pientä verrattuna siihen, mitä se teos on vaatinut syntyäkseen. Siihen on vaikuttanut kaikki elämänkokemukset, lapsuus, vankilassa käynti, rakastuminen tai ihan mikä tahansa. Näin mä koen taiteen.

Jussi Lehtisalo myöntää, että hän on monta kertaa pettynyt siihen, kuinka pienen joukon ihmisiä jokin Ektro Recordsin julkaisu on lopulta tavoittanut. Mutta toisaalta hän ei ole valmis tekemään asian eteen pienintäkään uhrausta taiteen kustannuksella.

– Mun mielestä se, että ihmiset kollektiivisesti inspiroituvat jostain, niin se inspiraatio on pyhä. Jos sitä aletaan viihteellistää, tuotannollistaa, tehdä siitä helppotajuisempaa tai verbalisoida sitä, niin silloin se inspiraatio menee pilalle. Totta kai mekin yritetään saada levylle soundia ja melodiaa, mutta silti tärkeämpänä seikkana on toiminut tietty huolettomuus ja tavoitteettomuus. Ja se on oikeastaan ainoa asia taiteen tekemisessä, minkä mä haluaisin ”jättää jälkipolville”, Lehtisalo summaa.

– Enkä mä edes usko massoihin. Kun sanotaan, että voiko puolitoista miljardia Marlboron polttajaa olla väärässä, niin mä uskon että voi.

”Mä oikeasti kuvittelin soittavani kuusihenkisessä Led Zeppelinissä, enkä yhtään häpeä sanoa sitä.”

Circle on elänyt viime aikoina hieman hiljaisempaa kautta, mutta uusi levy on valmis ja sen tulee julkaisemaan maineikas amerikkalainen metalli- ja punk-label Southern Lord.

– Circlen uralla on ollut nousuja ja laskuja, mutta se on ollut koko ajan myös muutoksessa. Se on aina yrittänyt rämpiä, ei välttämättä oikeisiin suuntiin, mutta edes johonkin suuntiin, Lehtisalo kiteyttää.

– Etenkin vuosina 2008–2013 bändin intensiteetti oli ihan mieletön, mä oikeasti kuvittelin soittavani kuusihenkisessä Led Zeppelinissä, enkä yhtään häpeä sanoa sitä. Mutta tällä hetkellä ei olla oltu niin paljon tekemisissä, poltellaan jäitä ja katsotaan mitä tapahtuu.

– Yleensähän bändit tulevat sen verran järkiinsä, että pitävät edes pikku breikkejä, ja tulevat takaisin sitten kun ne tajuavat, että lasten jälkeen merkityksellisin asia on ollut se rockbändi. Me ei olla tehty niin, me ollaan koko ajan janottu lisää musaa.

Janoaminen on erittäin kuvaava termi, kun katsoo Circlen hurjan pitkää julkaisulistaa.

– Onhan niitä levyjä paljon, mutta jossain vaiheessa me luovuttiin Rätön kanssa itsekritiikistä. Se on mun mielestäni tosi tärkeä asia, ainakin tässä taiteessa mitä me tehdään. Mikään ei ole hienompaa, kuin antaa itsestään se oma, vaillinainen kuva. Kaikki se, mitä todellisuudessa on ja edustaa.

”Mikään ei ole hienompaa, kuin antaa itsestään se oma, vaillinainen kuva.”

Porin kauppahallin kahvilan erinomaiset munkit on syöty, ja kahvilan omistajan kanssa vaihdettu kuulumiset sekä kirottu keskustaa autioittavat automarketit. On aika siirtyä Lehtisalon kotiin viemään Taatto Taivahinen kunniapaikalleen, Jussin tyttären huoneen ikkunalaudalle, siihen Hellboy- ja Falcon-patsaiden viereen.
Parin teekupposen ja Uno-pelin jälkeen palaan kotiini elämän tarkoitusta viisaampana.

Rättö ja Lehtisalo -yhtyeen keikka Tampereen Klubilla vuonna 2007. Kuva: Mikko Meriläinen

SOUNDI-PALKINTO

Vuodesta 2005 alkaen jaettu Soundi-palkinto myönnetään merkittävälle suomalaiselle musiikkivaikuttajalle.

Ennen Jussi Lehtisaloa sen ovat saaneet Tuomari Nurmio, Alexi Laiho, Toni Wirtanen, Juhani Merimaa, Tuomas Holopainen, Ismo Alanko, J. Karjalainen, Atte Blom, A.W. Yrjänä, Jonna Tervomaa, Timo Kanerva ja Jukka Orma.

Soundi-palkintona toimivan Taatto Taivahinen -patsaan on suunnitellut Juho Juntunen, ja sen valmistaa käsityönä taiteilija Christian Jütte.