Sentencedin Miika Tenkula on poissa, lue tarina syksyltä 2006

19.2.2009 22:58

Vuonna 2005 toimintansa lopettaneen metallilegenda Sentencedin soolokitaristi Miika Tenkula on menehtynyt. Erittäin lahjakas muusikko löydettiin kuolleena kotoaan Muhokselta torstai-iltana.

Vuonna 1974 syntynyt Tenkula oli Sentencedin perustajäsen, rumpali Vesa Rannan ja kitaristi Sami Lopakan tullessa mukaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Tenkula myös kirjoitti suuren osan Sentencedin materiaalista. Mies hallitsi sekä tarttuvien riffien että melodisten soolojen tekemisen. Kuunnelkaapa vaikka yhtyeen uran viimeiseksi jääneen The Funeral Albumin päätösraita End Of The Roadin soolo. Huikeaa työtä. Liveversio täällä, studiokappale täällä.

Muhokselta hiljalleen oululaistunut metalliyhtye teki vahvaa pioneerityötä koko 1990-luvun ajan ja death metalin parista melodisempaan ilmaisuun siirtynyt bändi onkin suomalaisen metalliskenen tunnetuimpia ryhmiä maailmanlaajuisesti. Sentenced, Amorphis, Stratovarius, Waltari ja muutamat muut orkesterit loivat edellytykset nykyisten raskaiden suomalaisyhtyeiden suosiolle.

Sentenced nautti ja nauttii suurta arvostusta toki myös kotimaassa. Yhtyeelle on ojennettu kulta- ja platinalevyjä sekä palkintopystejä, esimerkiksi Finnish Metal Awards -tilaisuudessa vuonna 2005. Tuolloin bändi palkittiin vuoden parhaana orkesterina ja The Funeral Album sai parhaan levyn arvonimen. Myös levyn kansitaide palkittiin vuoden parhaana.


 

Vielä syksyllä 2006 Miika suunnitteli täysillä uutta yhtyettä. Lue Soundissa samana syksynä julkaistu jäähyväisjuttu:

”Uuden yhtyeen voi aloittaa ilman painolasteja”

Sentenced: Syntymästä tuonpuoleiseen

Muhoksen ikiaikaisen kalmiston autio piha on mädäntyvien lehtien peitossa. Läheinen kirkko uhmaa syksyistä tuiverrusta ja vaivaisukko anoo almuja kellotapulin pielessä. Harmaan kivipaaden päällä puolestaan makaa hautagraniitti, joka muistuttaa vähän yli vuosi sitten kuopatusta Sentencedistä. Marraskuun lopulla Sentenced kuitenkin narauttaa hautaholvinsa ovea tuplamittaisen dvd:n ja livealbumin verran. On siis aika muistella menneitä vielä kerran ja kurkistaa myös tulevaisuuteen.

1980-90 -lukujen vaihteessa rankka metalli oli Suomessa ”maan alla”. Sentencedin, Amorphisin, Convulsen ja Beheritin tuotoksia oli turha etsiä myyntilistoilta, sillä yhtyeet julkaisivat lähinnä kasettidemoja tai vinyylisinglejä ja keikkailivat esimerkiksi nuorisotaloilla.

– Mahtavin reissu tehtiin Turun A-panimolle. Paikan päällä selvisi, että keikka on peruttu. Ei saatu edes bensarahoja. Eihän siinä mitään, lähdettiin köröttelemään takaisin pohjoiseen. Osa bensoista taisi kyllä mennä isän piikkiin… No, vuosia myöhemmin lennettiin USA:han ja meidän piti esiintyä metallifestareilla New Jerseyssä. Yllättäen aikataulut kusivat huolella ja lopulta soitettiin vartin verran! 

– Vietettiin kerran joulukin Saksassa. Oltiin kuvaamassa Nepenthe-videota pari päivää ennen aattoa ja sellaisessa kylmässä teollisuushallissa kärvisteltiin koko päivä. Illalla oli tietysti ryyppäjäiset. Meille palkattu kuski ilmestyi sitten jossakin vaiheessa seuraavana aamuna paikalle ja kertoi tyynesti, että ”jätkät, myöhästyitte, seuraava lento lähtee 27.12.” Käämit paloivat aivan totaalisesti, tämän miehen olisi nimittäin pitänyt viedä meidät kentälle. Levy-yhtiön pomo toi meille sitten iltapäivällä korikaupalla kaljaa lohdutukseksi. Ja leivän päälle tarkoitettuja kinkkusiivuja. Oli melkoinen joulu.

Muistelija on Vesa Ranta, Sentencedin rumpali. Olemme matkalla kohti Muhosta, joka on sittemmin oululaistuneen Sentencedin varsinainen kotipaikka. Tarkoituksenamme on tavata soolokitaristi ja melodiaguru Miika Tenkula. Visiitin ensisijaisena kannustimena on se tosiseikka, ettei Miika antanut aikoinaan kuin muutaman haastattelun, vaikka itseoppinut muusikko kirjoittikin suurimman osan Sentencedin biiseistä.

Kitaristi ilmestyykin muhoslaisen rivitalon kulman takaa pirteänä kuin peipponen. Nappaamme hänet kyytiin ja ajelemme muutaman hetken ympäri paikkakuntaa. Käymme esimerkiksi katsastamassa Rannan vanhempien piharakennuksessa sijainneen Sentencedin soittokämpän.

– Jätkät päristelivät mopolla pihaan ja sitten treenattiin joku kuusi tuntia. Kylmähän siellä oli, joten piti soittaa nopeasti, Vesa hymähtää.

Rumpalin vanhempien talolta jatkamme muhoslaiseen baariin. Jätämme kuitenkin alkoholin ihmeellisen maailman tutkimatta ja tyydymme pelkkään sumppiin. Niin, eiköhän sitä viinaa ole jo juotu ihan tarpeeksi vanhoissa Sentenced-jutuissa – eikä täysin ilman taideta selvitä nytkään.

– Nuorenahan ne musahommat alkoivat. Soitin ensin rumpuja, mutta sitten innostuin mummolasta löytyneestä luutusta. Vähän myöhemmin sain Landolan, Miika muistelee.

– Pidin alusta asti melodioista ja omien juttujen keksimisestä. Lainabiisien veivaaminen tuntui tylsältä, mutta pitää myöntää, että eka bändini The Spiders soitti Born To Be Wildia. Suurin esikuva oli kuitenkin Iron Maiden.

Sentencedin kokoonpano muovautui hiljalleen. Sami Lopakka sai kitaristin paikan ”rapattuaan koesoitossa minuutin ajan mahdollisimman nopeasti ja rankasti”.

– Musa muuttui koko ajan tylymmäksi. Hoidin silloin death metal -örinän itse ja väsäsin myös sanoituksia. Niiden tekeminen oli tosin sellaista, että pöllin eri bändeiltä siistejä lauseita ja laitoin niitä summittaisesti peräkkäin (naurua).

Ranta liittyi pian orkesterin rumpaliksi ja Sentenced meni purkittamaan When Death Joins Us -debyyttidemoa vuonna 1990. Pojat ajattelivat ennen studioreissua, että ”mikäli lopullinen nauha kestää parikymmentä minuuttia niin kyllä kai sen tekemisestä tunnissa selviää”. Sentenced soittikin demon sisään käytännössä livenä ja jatkoi samalla periaatteella vielä monta vuotta, sillä periaatteessa Amok-albumikin (1995) on studiolive lukuun ottamatta lauluja ja sooloja.

– Kuten arvata saattaa, meillä ei ollut juuri käsitystä esimerkiksi miksaamisesta tai sovituksista. Ensimmäisiltä julkaisuilta löytyykin varsin yllättäviä käänteitä (naurua). Ja sitä oli niin hädissään koko ajan. Ei uskaltanut kysyä mitään, yritti vaan rapata menemään. 

When Death Joins Us kuitenkin vakuutti ranskalaisen Thrash Recordsin. Muhoslaisten herätyskellojen olisi kuitenkin pitänyt soida, sillä levytyssopimuksen paperit olivat vessapaperin värisiä. Toisaalta sopparin tekstikin taisi olla sivuseikka, sillä sehän oli kuitenkin kaivattu levytyssopimus.

– Oltiin hirveissä fiiliksissä diilistä. Että meistähän tulee miljonäärejä. No, sen verran saatiin Thrashilta rahaa, että päästiin studioon muutamaksi päiväksi. 

Sentencedin debyytti Shadows Of The Past (1991) tarjosi death metallia Obituaryn ja Deathin hengessä. Mutta jo seuraava levy, Spinefarmille tehty tekninen North From Here (1993), on eräs bändin uran merkkipaaluista. Levyn nimi ei valehtele tippaakaan, sillä paketista suorastaan huokuu kylmää tunnelmaa.

– Ei me hirveästi suunniteltu tyylin vaihtamista. Kun Tenkulalta tuli North From Heren jälkeen rokimpia biisejä niin kyllähän se kummastutti muutamien treenien ajan. Että eikö tässä tarvitse tuplia enää räpsytelläkään? Kohta homma kuitenkin tuntui luonnolliselta, Vesa kuvailee ja jatkaa: – North From Here oli myös niin äärimmäinen levy, ettei toisen samanlaisen tekemisessä olisi ollut järkeä. Ei me olisi pystytty vääntämään enää teknisempää tai aggressiivisempaa. Mutta sitten taas Frozen-levyn (1998) jälkeen puhuttiin, että jos soundit ja meininki menevät tästä vielä rokimmiksi niin sitten homma lähtee jo käsistä. Vastaveto kuuluu Crimsonilla (2000). Aika raskas levyhän se on.

– Tykkään vieläkin North From Herestä. Se on niin tunnelmallinen paketti, Miika innostuu.

– Oma fiilis vaihteli levy levyltä. Crimsonin tekeminen oli väkinäistä, mutta seuraava The Cold White Light (2002) oli pirun mukavaa aikaa. Levyn sessioista jäi jopa ylimääräisiä biisejä, mutta niitä ei tehty valmiiksi. Amokin ja North From Heren väliajalta on myös pari julkaisematonta vetoa. Ne voisivat toimia kokoelman viimeisinä kappaleina. Ja pöytälaatikkoon ideoita vasta jäikin. Osa on tosin niin lällyjä, että ne sopisivat lähinnä Suurlähettiläille. Niin muuten, Tiktakille olisi oikeasti mahtavaa tehdä musiikkia!

Tenkula huomauttaa, etteivät hänen biisinsä kummunneet suoranaisesta ahdistuksesta. Vaikka Sentencedin biisien hautajaistunnelmista voisi toisinkin päätellä.

– Ideat lähtivät melkein aina hyvistä fiiliksistä. Ei sitä pysty toimimaan jos ahistaa. Mutta voihan se olla, että se aikaisempi paska olo välittyy pihalle juuri melodioina. Onhan se niin että kitaralla ne tunteet puretaan. Ei niistä osaa puhua.

– En myöskään koskaan suunnitellut tekeväni ”sellaista ja sellaista biisiä”. Kunhan otin akustisen ja rämpyttelin kessun polttelun lomassa. Sitten annoin ideoita Lopakalle ja kerroin vähän millaisia sanoituksia ne suurin piirtein kaipaisivat. The River on hyvä esimerkki. Tekstistä voi kyllä lukea millaisten ongelmien kanssa siellä painitaan. Ja lauleskelin biisien melodioita itsekin, mutta se oli puhdasta siansaksaa.

– Soolot syntyivät lähes poikkeuksetta studiossa improvisaationa. Tärkeintä oli aina löytää se oikea fiilis. Sydämestä niiden piti tulla, se oli aina tärkeintä. Ihan mainittavia sooloja löytyy ainakin biiseistä Neverlasting, End Of The Road, Despair Ridden Hearts ja Brief Is The Light.

Mutta jos saan vielä vihoviimeisen kerran vääntää rautalankaa… Miksi Sentenced ei jäänyt ”määrittelemättömälle tauolle”? Miksi komea ura piti kuopata lopullisesti The Funeral Albumin (2005) myötä?

– Meitä kiehtoi se, ettei tällaista hautajaislopetusta oltu aikaisemmin nähty. Mutta meillähän on tunnetusti kiero huumorintaju, joten toki tässä on vitsailtu ylösnousemuksella. Että arkun kansi nousee ylös ja bändi ilmestyy sieltä vetämään. Mutta vitsit vitseinä, sitä ei tapahdu, Ranta naurahtaa.

– Poltettiin tosiaan aika kiitettävästi sillat takana. Itse asiassa sanoin aikoinaan jätkille, että kannattaako levyn nimessä mainostaa hautajaisia. Että eihän sitä tiedä jos kuusikymppisenä haluaisi lähteä vetämään Noosea. Mutta nuo ajatukset kävivät mielessä silloin, nykyään kuoppaaminen tuntuu oikealta ratkaisulta, myöntää Miika.

– Saatoin jo vähän toistaa itseäni Sentencedin loppuvaiheessa. Kun nyt aloittaa uuden yhtyeen niin sitä voi tehdä mitä vaan ilman painolasteja. Viime aikoina onkin syntynyt aika tavalla uusia biisejä ja eiköhän me joku diilikin joskus saada. Mitähän niistä sitten kertoisi… Erästä biisiä kuvailin ilmaisulla ”Leevi And The Leavings kohtaa Sentencedin”. Mutta se oli vain yksi kappale, ei täältä mitään uutta Sentencediä ole tulossa. Kai se tuleva matsku on jotakin epärehellistä hevirokkia. Olen nimittäin aina inhonnut termiä ”rehellistä rokkia”. Sehän on synonyymi mukarankalle tylsyydelle. 


Palataan vielä lopuksi aamuyön tunteihin sunnuntaina 2.10.2005. Oulun Teatriassa soinut hautajaiskeikka on päättynyt pari tuntia aikaisemmin ja Sentenced on viimeinkin juonut itsensä hautaan. Takahuoneen tunnelma on kuitenkin mahdollisimman kaukana hautajaisista, sillä kaikki ovat hilpeässä humalassa ja puheensorina täyttää ison huoneen jokaisen kolkan.

Teatrian pilkkopimeällä pihalla on puolestaan jo aivan autiota. Jostakin kuuluu auton vaimeaa ääntä, syksyinen tuuli tuivertaa puissa ja ilman viileys enteilee ensilumen tuloa. No One Theren sanat nousevat mieleen melkein väkisin: ”And the wind blows through my heart, shivers me one last time, as I now reach out in the dark, no one there”.

Lisää luettavaa